Pätkähölkällä

Joskus perheen arjen sujumisen kannalta juoksut on tungettava vähän sinne sun tänne sopiviin väleihin. Yksi sellainen tarjoutui, kun kaksi pientä polskivat uimakoulussa. Ylimenokaudesta huolimatta juoksen jonkin verran. Juoksu on niin kauhean paljon kätevämpää ja helpompaa kuin mikään muu liikunta. Tai no, kävely tietysti on myös helppoa, mutten näe syytä kävellä, jos voi juosta. Lisäksi alan voida fyysisesti ja henkisesti pahoin, jos liikun liian vähän. Polviin koskee, pohkeisin pakottaa ja hermot palavat. Siispä muksut uimaopettajien huomaan ja äiti -viuh- lenkille, aikaa 30 min! Tässä ajassa ehdin 4 km juuri ja juuri. Juoksu tuntui kevyeltä ja helpolta. Jopa lopun kiihdytys, kun tajusin ajan käyvän vähiin, irtosi kevein jaloin.

Toinen pätkä koitti, kun toin lapset uimahallilta kotiin. Oli puoli tuntia aikaa ennen lounasaikaa. Siispä jälleen lenkille, hop! Nälkä alkoi jo tuntua, mutta hyvin jaksoin syysauringon alkaessa loppumatkasta vilahdella puiden lomasta.

Laitoin pöytään pari päivää vanhaa uudelleen lämmitettyä keittoa ja karjalanpaistin uuniin iltapäivää varten. Sitten koitti kolmannen lenkin aika. Aurinko paistoi ihanasti. Järven rannassa vajosin tuttuun juoksunirvanaan vauhdin asettuessa tuttuun lukemaan 7:30 min/km. Matka taittui aivan huomaamatta. Loppumatkasta ilo muutti muotoaan, kun tuttu ylämäki oli jälleen edessä.

Perheenäidillä on harvemmin joutilasta aikaa, joten suihkun jälkeen oli edessä viikkosiivous. Pysyvätpähän paikat vetreinä, kun ei pääse lösähtämään sohvalle. Eilen juiliva polvikipu muuten katosi. Liikunta on lääke!