Edellinen teksti on näemmä puolentoista vuoden takaa. Kirjoittaminen jäi kiireiden jalkoihin, ja alkoi tuntua turhalta taakalta. Onhan sitä kaikenlaista elämässä, kuten vaikka ihan sitä oikeaa elämää netin ulkopuolella.
Kun aloittelin juoksuharrastustani, lueskelin tarinoita Vaarojen nelikolmoselta ja kasikuutoselta ja ajattelin, että jonain päivänä olen itsekin tuolla. Edessä vain olisi muutama este.
1. Kunto. Jos taittaa normimaratonin kadulla viiden tunnin tuntumaan, on Kolilla odottettavissa 7-8 h aika. Se on kauhean paljon pidempään, kuin olen ikinä juossut. Tämän selättäminen oli yllättävän helppoa. Siis ihan käsittämättömän helppoa siihen nähden, miltä se äkkiseltään kuulostaa. Vaikka tuo aika sisältää tasaisen taivaltamisen sijasta ylämäkeä, alamäkeä, kivikkoa, juurakkoa, mutaa ja kallioita. Ja silti, vaikka arvelin poluilla juostujen kilometrieni määrän aivan liian pieneksi. Erityisesti nousumetrien osalta, vaikka olinkin hätäpäissäni viimeisillä viikoilla jotain mäkitreenin tynkää käynyt yrittämässä.
2. Ravinto. Vatsani on herkkä. Oikea nirsoileva prinsessa, mitä tulee rasituksen aikana syötyihin aineksiin. Olin tätä yrittänyt kyllä harjoitella, tahallaan tai tahattomasti, koska arki usein sanelee asiat niin, että lenkkejä ei useinkaan voi ajastaa ihan mihin vaan aikaan, vaan juoksemaan on lähdettävä vaikka suoraan ruokapöydästä. Oli tosi vaikea keksiä, mitä ihmettä kannan mukanani (kun kaikki ruoka tosiaan pitää kantaa mukana, apua!). Päädyin lopulta jonkinlaiseen Vitargo-juoman, suolatablettien ja High5-geelien yhdistelmään sekä hätävararusinoihin ja -suolapähkinöihin, joita voisin sitten pahimpaan nälkääni mutustella mahdollista raatotaksia itku kurkussa odotellessa. Tai vaikei sitä taksia tarvittaisikaan, niin miten kukaan voi selvitä kahdeksan tuntia syömättä mitään kiinteää? Tai vielä pidempään, koska enhän voi yhtään tietää, kuinka yläkanttiin olen kuntoni arvioinut. En lopulta syönyt mitään kiinteää ja pärjäsin loistavasti.
3. Perheasiat. Nyt vihdoin lapset perheessämme ovat niin isoja, että heidät voi kohtuu huoletta jättää hoitoon luottaen siihen, että hoitajalla ei ole koko ajan kädet täynnä työtä. Ja omat vieroitusoireet eivät käy ylivoimaisiksi. Siispä puolison kanssa voi melko helposti jo lähteä juoksemaan samaan tapahtumaan. Tosin nytkin käytiin keskustelua siitä, kumpi jää pois matkasta, jos joku lapsi sairastuu mahatautiin juuri h-hetkellä. Olin jo henkisesti varautunut siihen, että ensi vuonna sitten uusi yritys.
4. Vaikeasti määritelty henkinen este. Kyllä, minä olen ihan oikeasti riittävän hyvässä kunnossa yrittämään tätä. Kyllä, olen täällä ihan oikeasti. Olen olen.
Alpit ja Norjan vuoret moneen kertaan kokeneena mäet tuntuivat kovin pieniltä, mutta hirveän mutaisilta. Kauniita maisemia katselin ohimennen, sen mitä juostessa ehti. Mietin, että tämä on maisemien tuhlaamista. Askel oli kohtuullisen kepeä, jos hetkellisesti kävi raskaaksi, niin suolanappi auttoi. Ihmiset ympärillä enimmäkseen leppoisan hyväntuulisia. Ryläys oli mainettaan helpompi, toki kun olin ennakkopelottelujen ja omien päänsisäisten lohikäärmeitteni perusteella maalannut kuvaa jostain Norjan Galdhöpiggenin tapaisesta kauhusta joka kestää ja kestää.
Loppumatkasta oli luvassa jopa loputtoman pitkä alamäki helppoa polkua pitkin, jossa sai päästellä menemään huimaa vauhtia. Loppunousu oli jotenkin epätodellinen kokemus. Kivaa tasaista helposti juostavaa baanaa kaksi kilometriä. Paitsi, että ei neljänkymmenen kilometrin jälkeen enää juosta ylämäkeen, heh heh hee. Kinkkasin pingviinin lailla menemään ja ohitin jonkun miehen, joka kinkkasi samalla tyylillä vielä hitaammin. Mietin, että tästä näystä olisi saatava video. Maalissa tuttuun tapaan haukoin henkeä, koska olin hullu ottanut vielä loppukirin mäen tasaannuttua. Sitten pää hitaana ja hömelön onnellisena repulle sipsien ja palkkarin ääreen. Kintut kipeämpinä kuin koskaan ennen.
Nälkä jäi. Lisää treeniä. Lisää mäkeä, vauhtia, kilometrejä. Lisää lihaskuntoa. Lisää sitä ja tätä ja jonain päivänä olen oikeasti hyväkuntoinen (raja, joka ei ylity koskaan, koska aina voi päästä vähän lujempaa ja vähän helpommin) ja voin tehdä näin hienoja ja vielä hienompiakin asioita. Hyvä suunnitella nyt, kun ei voi tai tarvitse alkaa vielä toteuttaa suunnitelmia, on syysloma ja aikaa ajatella. Arki kun alkaa, niin sitten suunnitelmat punnitaan.
