Lenkkareiden ulkoilutusta Lanzarotella

Lähdimme koko perheen voimin pimeyttä ja kylmyyttä pakoon, kohteena Lanzaroten Puerto del Carmen. Nastalenkkarit vaihtuivat siis hetkeksi kesämalleihin takaisin, hiihtoasu shortseihin ja toppiin. Sää oli ihanteellinen, vähän päälle kahdenkymmenen asteen ja aurinkoista. Mukanani oli peräti kahdet lenkkarit, koska eihän tosijuoksija yksillä pärjää. Kesäkuumalla minulla on jatkuvana ongelmana kainaloiden ja reisien hiertyminen. Ongelma pysyy kurissa vaseliinin avulla. Nyt se unohtui matkasta ja käytin Bepanthen-voidetta sen sijaan. Hyvin toimi sekin.

Yövyimme torstain ja perjantain välisen yön kentällä, koska lento lähti perjantaina aamulla. Kuuden tunnin koneessa istumisen jälkeen olimme perillä. Perjantai-iltana asetuimme taloksi, lauantaina tutustuimme paikkakuntaan rauhallisesti rentoutuen.

Sunnuntaina suuntasimme saaren pohjoisosaan, jossa oli tarkoitus katsastaa kolme kohdetta. Aloitimme Monte Coronan valloituksella. Reitti kraaterille on helppo, mutta meidän osaltamme se osoittautui melko veriseksi matkaksi. Tuloksena hienon kraaterin näkemisen oli lisäksi kolme auennutta polvea ja yksi otsan ruhje. Irtosora rinnepolulla on petollinen juoksualusta, sen saivat lapset taas huomata.

Kraaterikuvat ovat puolison ottamia ja siksi huomattavasti laadukkaampia kuin muu blogin kuvitus. Kraaterin pohjalle vei polku.

Sunnuntai-illan oma juoksulenkki olikin kauhea. Istuttuani kolmen päivän sisällä tuntikausia autossa ja lentokoneessa sekä nautittuani useista herkullisista hotelliaamupalasta ja ravintola-annoksista oikein kunnolla ei juoksu yllättäen kulkenut. Hölkkäsin rantakatua iltahumun keskellä ja ihmettelin, miksi oikein kiusaan itseäni näin kurjalla harrastuksella. Hullu mikä hullu. Jotkut söivät pihviä terassilla, hörppivät olutta päälle etelän yöstä nauttien. Ravintolan sisäänheittäjä löyhytteli minulle tuuletusta ruokalistalla. Minä liikutin väkisin ruhoani pohkeet maitohaposta pinkeinä ja kärsin. Urakoin 7 km ja siinä tuntui olevan seitsemän liikaa. Välillä mieleen juolahti, onko ongelmien kerjäämistä lähteä yksin turistinaisena ilta-aikaan liikkeelle. Totesin olevani kutakuinkin turvassa, jos pysyttelen käsi kädessä kulkevien parien kansoittamalla reitillä. Romanttista iltaa viettävien eläkeläisten keskellä olo pysyi turvallisena.

Palmuja lämpimässä yössä.

Maanantaina suuntasimme Vulcan del Cuervon kraaterille lähelle Timanfayan luonnonpuistoa. Edellisenä päivänä hankitut ruhjeet eivät tahtia haitanneet, yksikin rupirykelmä muistutti hymynaamaa. Neljän kilometrin mittainen helppo reitti kulki laavaerämaassa lapsille juuri sopivan ympyrälenkin tehden piston kraaterin sisälle. Maisema oli karuudessaan kuin toiselta planeetalta, lohdutonta ja loputonta kivikasaa. Aurinko paistoi kuumasti, mutta tuulenvire viilensi. Kraateri oli sisältä henkeäsalpaava näky!

Tämä kraateri sijaitsi keskellä kuumaa ja kuivaa kivierämaata. Paikoin maasto oli niin kivistä, että siinä kulkeminen olisi miltei mahdotonta ilman rakennettua polkua.

Maanantai-iltana lähdin taas lenkille, koska en usko kerrasta. Luottamukseni harrastukseen palasi, askel oli höyhenenkevyt. Juoksin merenrantaa pimeässä illassa ja ihastelin pinnan alta loistavia sukeltajien valoja.

Lisää palmuja lämpimässä yössä. Sukeltajien valoista en saanut kuvaa, harmi.

Tiistai kului perheen kanssa hienoja rantoja metsästäessä. Keskiviikkona kävin pikaiseen lenkillä päiväsaikaan muun perheen viettäessä aikaa rannalla. Koska ranta oli suuri,  avara ja pukukopiton, suoritin vaatteidenvaihto-operaation pikaisesti keskellä rantaa. Hätä ei lue lakia, kun on päästävä juoksemaan! Hölkkäsin puoli tuntia rantahiekalla ja katua pitkin. Hiekka oli kovaksi painunutta, mutta tuntui silti tosi upottavalta katukiveykseen verrattuna. Iltapäivän kuumuus ei ole minua varten, tuntui porottavalta.

Merenranta. Vasemmassa alakulmassa joku ihme suhru. Kuva ei ole valokuvaajan ottama, vaan helteen pehmentämän juoksijan. Kyllä huomaa.

Viimeisen lomapäivän aamuna lähdin pitkälle lenkille epävarmoissa tunnelmissa. Edellisenä iltana vatsani oli turvonnut kipeäksi palloksi ja olin hyvin epäuskoinen sen kestokyvyn suhteen. Ihme ja kumma, minkäänlaista ongelmaa ei mahan kanssa ilmennyt. Juoksin onnellisena rantakatua pitkin. Laatoitus oli harmillisen liukas pesun jäljiltä, mutta kuivui sitten. Melkein viikon mittainen hiilihydraattitankkaus vehnäleipädieetillä oli tehnyt tehtävänsä ja energiaa piisasi. Todella kovan näköisiä nopeita juoksijoita vilahteli ohi minun läpytellessäni menemään. Hölkkäsin yhdeksän kilometriä vastatuuleen, sitten käännyin paluumatkalle. Sain iloita superkeveistä kilometreistä ja niiden kirvoittamista sinisistä ja maailmaa syleilevistä ajatuksista siihen asti, että auringon porotus alkoi tuntua orastavana päänsärkynä. Viimeiset kolme varttia lenkistä olivat jo aika tiukat, koska oli niin mahdottoman kuuma. Perille päästyä pääsin suoraan hotellin ravintolapöytään, jossa muu perhe odotti. Ilmoitin tilaukseni, kävin suihkussa ja tulin takaisin, sillä välin ruuat olivat jo saapuneet. Ai, kuinka taivaalliselta salamipizza maistui!

Rannalla voi nähdä kaikenlaista. Tässä on menossa jonkin itämaisen taistelulajin harjoitukset.

Perjantaina koitti pitkä kotimatka. Saa nähdä, miten juoksu kulkee pakkasessa tämän jälkeen! Odottelen vielä, että pölkyn paksuisiksi turvonneet nilkat palautuisivat ennalleen.