perjantai 26. helmikuuta 2016

Flunssasta toipumassa

Alkuviikko kului taudin kourissa. Se normaali setti: heikotusta, käheää ääntä ja tukkoista nenää. Erityisesti inhoan tukkoista nenää. Se tekee hulluksi, kun ei saa henkeä. Keskiviikkona alkoi vihdoin tulla sellainen olo, että juoksemista voisi ajatella. Pakkasin siis torstaiaamuna juoksukamppeet mukaan töihin.

Laulujoutsen. Kuulokkeissa ei laulanut Joutsen, vaan Tryggvason.

Lähdin liikkeelle hyvin rennosti ja hölkkäsin vain neljä kilometriä. Se tuntui ihan mukavalta, tosin kevyempiäkin lenkkejä olen juossut. Yllättävän helppoa kuitenkin, onneksi. Taisin päästä vähällä tämän taudin kanssa. Flunssan taltuttamiseen käyttämiäni konsteja ovat perinteisesti olleet sinkkitabletit, tyrnimehu, hunajatee sekä nenähuuhtelukannun ahkera käyttö. Tällä kertaa lisänä käytin MSM-jauhetta, joka tosin maistuu kauhean pahalle. Lisään sitä juomaveteeni aamuisin. Joko se toimi, tai sitten minulla vain kävi hyvä tuuri. Tai sitten ehdin intoilla liian aikaisin.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Aurinko paistaa!

Nyt ne ovat alkaneet. Upeat hankikelit. Kävin tiistaina juoksemassa vajaan kympin ja se tuntui mahtavalta! Aurinko paistoi ja tiukkaan pakkautunut lumi narskui nastojen alla. Tähän touhuun jää koukkuun, todellakin. Flunssa jyllää ympärillä kaataen väkeä petiin ja minä nautin keveistä kilometreistä toisensa jälkeen. Tätä varten olen tehnyt työtä vuosikaudet. Että voin juosta kymmeniä kilometrejä viikossa kevyellä tuntemuksella ylämäet ylös loikkien. Päätin muistaa tämän sitten, kun kahlaan ankeuden suossa jalat lyijynraskaina. Niitäkin hetkiä nimittäin tulee, ei ole kauankaan edellisestä. Kääntymiskohdalla vilkaisin somea ja siellä silmiini osui hassunhauska mielipidekirjoitus naisurheiluun liittyen. Sen kirjoittajan mielestä naisten kilpaurheilun saaman arvostuksen puute verrattuna miesten urheiluun on täysin oikein, koska naiset ovat heikompia ja vähemmän kilpailuhenkisiä kuin urheat miehet. Hänen mielestään naiset nauttivat enemmän pehmeistä arvoista kuin kilpailuhenkisyydestä. Luettuani sen aloin pohtia, mahdanko sittenkin olla mies naisen kehossa, koska silläkin hetkellä lenkkeilin nimenomaan ennätyksen rikkominen mielessäni. Ei minkään yleisen ennätyksen (tietenkään, jestas sentään!), vaan oman ennätykseni. On se jännä, miten jotkut tietävät mielestään niin hyvin, mitkä asiat muita ihmisiä, jopa täysin tuntemattomia, kiinnostavat ja motivoivat. Taisi olla provo. Ja tässä yksi, joka reagoi siihen.

Auringonpaiste, männyt ja sinitaivas. Voiko kauniimpaa näkyä olla?

Torstaina otin lenkkikamat mukaan töihin siinä uskossa, että kävisin tekemässä mäkitreenin. Pukuhuoneet olivatkin varattu penkkareitaan viettäville abiturienteille, joten se siitä sitten. Vaatteet saisi toki vaihdettua vessassakin, mutta suihkussa olisi kiva käydä ennen oppitunnille menoa. Se siitä sitten. Oi sitä karnevaalitunnelmaa ja nuoruuden energiaa! Siitä, kun itse olin kuorma-auton lavalla karkkeja nakkelemassa, on jo kaksikymmentä vuotta. Huh, miten aika rientää! Mäkeen ehtii kyllä toistekin.

Perjantaina tajusin, että mäki taitaa tältä viikolta jäädä. Flunssa sai minut kiinni. Vilunväreitä ja heikotusta. Voi itku. Päätin katsoa olotilaa sunnuntaina, jos vaikka pääsisi lyhyen ja kevyen lenkin heittämään. Jos olo on yhä heikko, pidän seuraavankin viikon kevyenä.

Perjantai-illan elokuva TV:stä oli Million Dollar Baby. En ollut nähnyt sitä aikaisemmin. Kysessä on oskettava kuvaus palavasta urheilun- ja kunnianhimosta. Kesy juoksijakin pystyi helposti ymmärtämään päähenkilön halua omistautua harjoittelemiselle ja tehdä kaikkensa tavoitteen saavuttamiseksi, vaikkakin nyrkkeily lajina vaikuttaa yhä rajuudessaan täysin järjettömältä asiaa tajuamattomalle. Leffa oli kerännyt useita Oscareita, eikä ihme. Tarina on vieläkin ihoni alla.

Sairaana on aikaa suunnitella uusia juoksuja. Tavoitteeksi on muodostumassa Västilän maraton toukokuussa. Se on pieni kyläjuoksu, mikä on tavallaan kiva juttu, ja kaksi viikkoa sitä ennen on juuri sopivasti Jyväskylän katujuoksun puolimaraton. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi juossut puolikkaan, joten odotan innolla. 

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Pois mukavuusalueelta

Heti viikon aluksi päätin kokeilla mäkitreeniä pitkästä aikaa. Kun asuu mäen päällä, ei sitä tehdäkseen tarvitse lähteä kauas. Mäki on 700 m pitkä ja paikoin hyvin jyrkkä eli oikein hyvä.
Koviin treeneihin pitää uskaltaa pukeutua riittävän kevyesti. Helposti laittaa liikaa päälle ja kuumuus uuvuttaa. Nyt sää oli juuri ja juuri plussalla ja lähdin ilman takkia ja hanskoja. Aluksi se hirvitti, mutta oli loppujen lopuksi juuri sopiva määrä vaatetta. Juoksin mäen alas, sitten vähän matkaa tasaisella ja takaisin ylös. Ihmetyksekseni hengästyin vain kohtuullisesti. Ensimmäinen mäkinousu meni kepeästi, toisella kertaa piti jo kääntää ajatuksia pois akillesjänteitä nuolevista tulenlieskoista. Lieskat eivät lyöneet kuitenkaan kovin kovaa, koska tämä onnistui. Hyvä fiilis jäi!

Kaamea iljanne. Onneksi Icebug ei lipsu.

Tutkimuksen mukaan aerobinen liikunta parantaa aivojen toimintaa. Voimailu ja intervallit eivät tätä tee. Aivotoiminnan tehostusta ruuhkavuosien riuduttama perheenäiti totisesti tarvitsee. Näissä mietteissä lähdin heti tiistaina taas lenkille. Jalat eivät olleet ihan tuoreen tuntuiset, mutta toimivat ne silti. Ajatus lähti lentelemään, kun kuvittelin mielessäni, miltä voimailevat rotat mahtavat näyttää.
Lenkin päätteeksi tekaisin vielä lumityöt, eli poistin pihasta sen soosin, joka muutaman plussapäivän jälkeen on syntynyt ja jossa auton pyörät ärsyttävästi sutivat. Perheen vahvin jäsen on flunssassa, joten kolaamishomma lankeaa toiseksi vahvimmalle. Toistaiseksi vielä se olen minä.

Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on...

Torstaina katkaisin ylipitkän työpäivän lyhyellä lenkillä. Sää oli kuin morsian. Morsian, joka on uitettu avannossa. Märkiä morsiushuntuja läsähteli naamaan, kun kahlasin nilkkoja myöten litimärissä pitseissä ja tylliunelmissa. Mukavan raikasta! Pidemmälle lenkille olisi tarvittu muovipussi puhelinta varten.

Ei tule liian kuuma, kun jäähdytysnestettä putoaa riittävästi taivaalta.

Perjantaina illalla käväisin lyhyen lenkin. Lähtö ei tuntunut kovin hyvältä. Maisema oli kyllä kaunis ja virkistävä. Mieli keveni väsymyksestä huolimatta.

Ihana sininen hetki.

Lauantaiaamuna lähdin lenkkivaatteissa viemään taas lasta uimakouluun. Perheessä kiertää flunssa ja nyt tuntui siltä, että se saattaisi olla iskemässä minuunkin. Väsymyksen lisäksi jalkapohjaa särki, joten päätin ottaa lenkin hellimisen kannalta. Juoksin neljä kilometriä todella hitaasti raittiista ilmasta nautiskellen. Pohdin jo, pääsenkö huomenna pitkälle lenkille ollenkaan vai kellistääkö tauti minut. Sunnuntaina olotila olikin yllättävän hyvä, mitä nyt keikalla riekkuminen hiukan painoi. Juoksin lenkin vain kahdentoista kilometrin mittaisena. Loppunousun ensimmäisen etapin jaksoin loikkia kevyesti ylös, mikä yllätti minut.

Koko lenkki meni lumisateessa hölkäten. Eipä haittaa, juokseminen on kivaa!

Jalkapohja on aristanut jonkin aikaa ja nyt kokeilin siihen plantaarifaskiitin venytyshoitoa, jossa nostetaan kipeä jalkaterä toisen polven päälle ja väännetään varpaita kädellä kohti sääriluuta. Se toimi! Aristus väheni huomattavasti. Päätin tehdä venytyksen aamuin illoin, kuten ohje on ja katsoa, mitä tapahtuu.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Lepoa

Tiistaina kävin kokeilemassa juoksuaskelta pitkän lenkin jäljiltä. Lievästi tuntui raskaalta aluksi, mutta se meni lämmetessä ohi. Sää oli normaalin talvinen ja sellaisena virkistävä. Hölkkäsin metsäistä maantien laitaa järven rannassa, kun kuulin koputusta. Käännyin katsomaan. Palokärki hakkasi puuta aivan tien vieressä! "Nak nak nak" "TYY!" "nak nak..." Hauska!

Juoksun ohessa voi harrastaa myös lintubongausta.

Torstaina koitti toisen kevyen lenkin aika. Lähdin taas juoksemaan työpäivän keskeltä. Vaihdettuani vaatteet tajusin, että urheiluun sopivat käsineet olivat jääneet kotiin. Nappasin vaihtosukat taskuun ja työnsin näppini niihin siinä vaiheessa, kun alkoi paleltaa. Hyvin toimi! Jalkapohja on kipeä. Pitääköhän tästä huolestua?

Talvista on. Ei ole välttämättä kauan, jos ennusteisiin on uskominen.
Loppuviikon urheilut koostuivat hierojalla käynnistä, mäenlaskusta ja lumen kolaamisesta. Vähäistä siis, mutta aika kului oikein hyvin. Siinä hierojan pöydällä maatessa kuuntelin radiosta, kuinka "mua sattuu, kun sydämessä veitset kääntyy". Sattuu myös, kun pohkeessa sormet kääntyy. Olivat taas kerran jumissa mokomat koipilihat.

Järven selkä oli tyyni. Koko maisema niin tyyni, että mietin miltä se on mahtanut näyttää muinaisten eränkävijöiden silmissä. Ovatko edes käyneet täällä?