Aurinko paistaa!

Nyt ne ovat alkaneet. Upeat hankikelit. Kävin tiistaina juoksemassa vajaan kympin ja se tuntui mahtavalta! Aurinko paistoi ja tiukkaan pakkautunut lumi narskui nastojen alla. Tähän touhuun jää koukkuun, todellakin. Flunssa jyllää ympärillä kaataen väkeä petiin ja minä nautin keveistä kilometreistä toisensa jälkeen. Tätä varten olen tehnyt työtä vuosikaudet. Että voin juosta kymmeniä kilometrejä viikossa kevyellä tuntemuksella ylämäet ylös loikkien. Päätin muistaa tämän sitten, kun kahlaan ankeuden suossa jalat lyijynraskaina. Niitäkin hetkiä nimittäin tulee, ei ole kauankaan edellisestä. Kääntymiskohdalla vilkaisin somea ja siellä silmiini osui hassunhauska mielipidekirjoitus naisurheiluun liittyen. Sen kirjoittajan mielestä naisten kilpaurheilun saaman arvostuksen puute verrattuna miesten urheiluun on täysin oikein, koska naiset ovat heikompia ja vähemmän kilpailuhenkisiä kuin urheat miehet. Hänen mielestään naiset nauttivat enemmän pehmeistä arvoista kuin kilpailuhenkisyydestä. Luettuani sen aloin pohtia, mahdanko sittenkin olla mies naisen kehossa, koska silläkin hetkellä lenkkeilin nimenomaan ennätyksen rikkominen mielessäni. Ei minkään yleisen ennätyksen (tietenkään, jestas sentään!), vaan oman ennätykseni. On se jännä, miten jotkut tietävät mielestään niin hyvin, mitkä asiat muita ihmisiä, jopa täysin tuntemattomia, kiinnostavat ja motivoivat. Taisi olla provo. Ja tässä yksi, joka reagoi siihen.

Auringonpaiste, männyt ja sinitaivas. Voiko kauniimpaa näkyä olla?

Torstaina otin lenkkikamat mukaan töihin siinä uskossa, että kävisin tekemässä mäkitreenin. Pukuhuoneet olivatkin varattu penkkareitaan viettäville abiturienteille, joten se siitä sitten. Vaatteet saisi toki vaihdettua vessassakin, mutta suihkussa olisi kiva käydä ennen oppitunnille menoa. Se siitä sitten. Oi sitä karnevaalitunnelmaa ja nuoruuden energiaa! Siitä, kun itse olin kuorma-auton lavalla karkkeja nakkelemassa, on jo kaksikymmentä vuotta. Huh, miten aika rientää! Mäkeen ehtii kyllä toistekin.

Perjantaina tajusin, että mäki taitaa tältä viikolta jäädä. Flunssa sai minut kiinni. Vilunväreitä ja heikotusta. Voi itku. Päätin katsoa olotilaa sunnuntaina, jos vaikka pääsisi lyhyen ja kevyen lenkin heittämään. Jos olo on yhä heikko, pidän seuraavankin viikon kevyenä.

Perjantai-illan elokuva TV:stä oli Million Dollar Baby. En ollut nähnyt sitä aikaisemmin. Kysessä on oskettava kuvaus palavasta urheilun- ja kunnianhimosta. Kesy juoksijakin pystyi helposti ymmärtämään päähenkilön halua omistautua harjoittelemiselle ja tehdä kaikkensa tavoitteen saavuttamiseksi, vaikkakin nyrkkeily lajina vaikuttaa yhä rajuudessaan täysin järjettömältä asiaa tajuamattomalle. Leffa oli kerännyt useita Oscareita, eikä ihme. Tarina on vieläkin ihoni alla.

Sairaana on aikaa suunnitella uusia juoksuja. Tavoitteeksi on muodostumassa Västilän maraton toukokuussa. Se on pieni kyläjuoksu, mikä on tavallaan kiva juttu, ja kaksi viikkoa sitä ennen on juuri sopivasti Jyväskylän katujuoksun puolimaraton. Siitä on monta vuotta, kun olen viimeksi juossut puolikkaan, joten odotan innolla.