Kevyt viikko

Aloitin maanantain toiveikkain mielin pukemalla lenkkivaatteet päälle. Aurinko paistoi ja pakkanen hiveli poskia, kun hain lehteä postilaatikosta. Päädyin lopulta jonottamaan autonhuoltotiskille lenkkikuteissani. Mieli oli silti yhä toiveikas lenkin suhteen. Asia tuli hoidettua ja ehdin vielä juostakin puolituntisen verran ihanassa auringonpaisteessa ennen työpäivän alkua. Ehdin samalla hoitaa monta juoksevaa asiaa. Juoksin ison ylämäenkin ylös. Edellisille viikoille suunnittelemani mäkitreenijakso oli kutistunut yhteen kertaan syystä sun toisestakin, joten yritän nyt paikata tilennetta vaikka sitten yksittäisillä mäen nousuilla. Enää ei jalka noussut niin kepeästi kuin pitkän lenkin jälkeen (?!?). Syynä varmaan aamuinen aika ja se, että pitkä lenkki alkoi nyt painaa jaloissa. Heti pitkän lenkin päätteeksi mäki meni vielä samoilla vauhdeilla, seuraavana aamuna oli jo ihan toinen ääni kellossa. Piru olkapäälläni kuiski lopettamaan, mutta vaiensin sen.

Reipas aamuhölkkäri. Ja varattujen aikojen edestakaisin säätäjä. Ja viime hetken paniikkitekstiviestien lähettelijä.

Lenkin jälkeen kävin hierojalla möyhennyttämässä koipilihani. Parin päivän toipumisajan jälkeen koitti taas hölkän aika. Sillä välin kevät oli vaihtunut takaisin talveksi. Lumikerros jään päällä oli sen verran paksu, että jopa nastoilla lipsui paikoitellen. Ei onneksi kuitenkaan niin pahasti, että olisi menoa haitannut ja ajatusten lentoa juostessa hidastanut. Juoksu on paitsi liikuntaa, myös kokemusten ja ajatusten haltuun ottamista. Ensin tapahtumat koetaan, sitten riittävän monotonista toimintaa suorittaessa aivot löytävät niihin järjen ja oikean suhtautumistavan. Jos tapahtumia tulee liikaa suhteessa lenkkeilyn määrään, meinaa pälli napsahtaa.

Lankalauantain lenkin juoksin ystävän seurassa. Maailmaa parantaessa aika kulkee kuin siivillä. Otin jalkaan nastakengät ja se oli virhe. Siinä sitten jurskutin paljaalla asfaltilla. Kai se on uskottava, että on kevät. Nyt hoksasin myös, että kevään ensimmäiseen lappujuoksuun on viikko aikaa. Tämäpäs on jännittävää. Koko talven kun on hölkkäillyt kivasti mukavuusalueella, niin miten mahtaa mäkinen kympin mittainen raastojuoksu sujua? Tiedossa siis joka keväinen Pentin Pinkaisu.

Muokattu:
Muistinpa juuri, että Pentin Pinkaisun kanssa melkein samaan aikaan on veljen lasten syntymäpäiväjuhlat. Katsotaan, kuinka onnistuu säätäminen vai onnistuuko. Voi jäädä Pinkaisu pinkomatta tänä vuonna.

Polvikivun kanssa

Sunnuntai-iltana telomani polvi oli maanantainakin kipeä. Suurin toivein lähdin töihin lenkkikamat mukanani toivoen, että sillä voisi kuitenkin juosta. Portaat olivat pahin paikka molempiin suuntiin. Kun tunnit oli pidetty, lähdin testaamaan polven kestokykyä. Siihen sattui joka askeleella. Voi ei! Kipu ei ollut niin kovaa, että se olisi estänyt juoksemista, mutta kyllä se häiritsi. Hölkkäsin kolme varttia. Lenkin jälkeen oli luvassa henkilökunnan liikuntakerho. Päätin osallistua polvea kuunnellen. Laji oli tällä kertaa lumihangessa rymyämistä jumppapallon perässä. Polvi häiritsi yllättävän vähän, en välillä muistanut sen olemassaoloa ollenkaan. Peli oli niin hauskaa, että se tempaisi täysin mukaansa. Jälkikivuista suurin oli pohkeeseen tulleen iskun aiheuttama mustelma. Nyt olisikin jännittävää nähdä, mitä polvi tästä pitäisi. Sen tietäisi ehkä vasta seuraavana aamuna.

Kaksi polvea. Toinen näistä on runneltu poloinen.

Tiistaiaamuna huomasin riemukseni, että polvikipu helpottaa. Pääsin siis säikähdyksellä. Polvessa oli mustelma, mutta kipu oli lähes kokonaan poissa. Tämä toimi hyvänä opetuksena siitä, ettei juoksukykyä voi pitää itsestäänselvänä. Olen kiitollinen, että jalkani yhä toimivat.

Torstain erikoinen työaikataulu ja sen yhdistäminen kimppakyytien kulkemisaikoihin mahdollistivat/sanelivat sen, että lähdin pitkälle lenkille työpaikkakunnallani ja heti aamusta. Puin taas lenkkarit jalkaan ja hilpaisin matkaan. Suuntasin ympyrälenkille, jota en ollut mennyt koskaan aiemmin. Reitillä oli yksi pitkä ja jyrkkä mäki, loikin sen ylös heti alkuun ja sitten sain lasketella loivaa alamäkeä kilometritolkulla. Askel oli kevyt ja mielikin keveni samaa tahtia. Maisemat olivat kauniit. Yhdessäkin kohtaa valoisa koivikko, jonka keskellä kiemursi pieni joki ja joen rannalla talon pihapiiri kuin sadusta: puutalo ja punamullan värisiä hirsisiä piharakennuksia. Tässä touhussa todella unohtuvat maalliset huolet ja murheet. Kunnes puhelin soi. Kollega kertoi, että koulussa oli tapahtunut joku hässäkkä, jonka selvittämiseen minua luokanohjaajan ominaisuudessa kaivattaisiin. Koska olin reitin takimmaisessa laidassa, totesin hölkkääväni reitin loppuun ja saapuvani sitten paikalle. Askeleen kepeys oli tiessään. Vauhti kasvoi kuin itsestään ja mieli askarteli tapahtuneessa ja sen mahdollisesti vaatimissa toimenpiteissä. Hyvin kuitenkin jaksoin reitin loppuun. Tilanne työpaikalla oli rauhoittunut, kun vihdoin saavuin perille.

Lauantaina vein lapsen uimakouluun ja lähdin sen aikana pikku hölkälle. Olin joutunut loppuviikosta kohtaamaan töissä niin voimakkaan tilanteen, että mieli ei ollut osannut illalla rauhoittua ja uni oli ollut hakusassa, vaikka tapahtuneesta oli jo pari päivää. Vieläkin ajatukset askartelivat tapahtuneessa. Onneksi liikunta on loistava lääke stressiin. Aurinko paistoi ja hanki kantoi. Normaalisti juoksen hyvin päämäärätietoisesti, täsmälleen tietyn ennalta päätetyn reitin. Nyt hölkyttelin täysin sinne, minne nenä näyttää, hankikantoa etsien. Tämä teki hyvää. En kuunnellut edes musiikkia.

Päivällä kävimme kummipojan synttäreillä. Ystävän loihtimat herkulliset leipomukset olivat hyvää tankkausta pitkää lenkkiä ajatellen. Pitkä lenkki koitti sitten iltapäivän ihanassa auringonpaisteessa. Ensimmäisen kympin juoksin perheenpään seurassa. Hänen lähdettyään kotiin valvomaan lasten viimeisiä virpomavitsa-askarteluja minä laitoin kuulokkeet korvilleni ja jatkoin lenkkiä. Wc-hätä ilmoitteli itsestään, mikä on urbaanissa ympäristössä hankala juttu. Pian jo googlailin paniikissa pizzerioita ja kuppiloita lähistöltä. Onneksi niitä löytyi. Rahaakin oli mukana siltä varalta, että vessa olisi varattu vain asiakkaille. Vessakäynnin jälkeen askel kulki kevyesti, heh heh. Loppumatkasta pääsin seuraamaan enduroa Päijänteen Ympäriajon yhdessä maastokokeessa. Kaikkea sitä tuleekin vastaan. En ole mikään erityinen moottoriurheilun ystävä, mutta kävin kuitenkin katsomassa ja yritin ottaa kuvankin. Mokomat vain ajoivat niin lujaa, etten pysynyt puhelimeni kanssa vauhdissa mukana.

Jalkani eivät meinaa tykätä Sky Speedeistä. Pitkällä lenkillä laitoin ne ensimmäistä kertaa talven jälkeen jalkaan ja ensi askeleet tuntuivat, kuin olisin vasikka kevätlaitumella. Hyvin pian alkoi jalkoja painaa ja piti juosta viisitoista kilometriä, ennen kuin alkoi sujua. Jälkikäteisfiilis pitkiksestä on erittäin hyvä. Tuntuu selvästi, että jotain on tehty. Ei kuitenkaan liian. Jaksoin juosta loppunousunkin ylös, mikä on mielestäni jo aika hyvin 21 kilometrin jälkeen. Tästä ilolla eteenpäin! Polveenkaan ei enää satu.

Lajikokeilu ym.

Loman jälkeen koitti paluu arkeen. Viikko alkoi liikunnan kannalta hyvissä merkeissä ringetteä pelaten. Ensi ajatus yhtään minkään joukkuepelin pelaamisesta luistimilla hiukan jännitti. Luistelua viimeisen kymmenen vuoden aikana ei nimittäin ollut kertynyt montaakaan tuntia. Onneksi tunnelma työpaikan epävirallisessa liikuntakerhossa oli varsin rento. Yllätyin, kuinka hyvin pysyin pystyssä ja tuli jopa hiki. Oli mukavaa!

Keskiviikkona lapsi ilmoitti silmänsä olevan kipeä. Torstaina oli siis tiedossa lääkärissä käynti. Minulla on tällä hetkellä torstaisin hyvin poikkeuksellinen työaikataulu ja siksi aloin järjestää asiaa. Aioin myös käydä lenkillä ennen töihin menoa. Puin lenkkivaatteet päälle valmiiksi ja lähdin lapsen kanssa terveysasemalle. Siinä puoli tuntia odotettuamme fantasioin kannettavasta juoksumatosta. Jos sellaista ei ole kukaan keksinyt, niin ehkä kannattaisi, voisi kiireinen perheenäiti ja juoksun harrastaja hyödyntää monet luppoajat tehokkaasti. Hyvän lenkin olisi tuonakin aikana ehtinyt vetäistä. Kotiin apteekin (jonon) kautta palattua pääsin vihdoin hölkälle. Ehdin kipaista vajaan puolituntisen, mutta oli sekin tyhjää parempi.

Metsä oli tyyni ja hiljainen. ihan toisenlainen, kuin hätäinen ja kiireen uuvuttama mieli. Hujan Hajan, sanoi Mokoma.

Viikon toinen juoksu koitti lauantaina. Olimme päässeet siipan kanssa lapsivapaalle Peurungan kylpylään. Aurinko paistoi, kun juoksimme keskellä idyllistä maalaismaisemaa. Yhdestäkin peltoaukeasta saimme nauttia oikein kunnolla, kun tajusin jossain vaiheessa pudottaneeni kylpylärannekkeeni jonnekin matkan varrelle. Juoksu oli mukavan kevyttä ja sen päälle oli kiva syödä kunnolla, lilliä kylpylässä ja lopuksi vielä juhlia Klamydian tahtiin, hih. Peurungassa oli samana päivänä Extreme Run -tapahtuma, mutta emme osallistuneet siihen siipan flunssan takia. Sääli, se olisi ollut varmasti hauskaa!

Seuraava viikko olisi tarkoitus olla kova. Sitä oli hyvä pedata kaatumalla sunnuntai-iltana. Laattalattia ja liukkaat sukat olivat huono yhdistelmä. Nyt polveen särkee, voi itku!

Lomalla Ylläksellä: sinun, minun ja meidän hiihdot

Lähdimme hiihtolomaviikolla Äkäslompoloon reippailulomalle koko perheen voimin. Tiedossa olisi juoksun sijaan hiihtoa, toivottavasti paljon. Lauantaipäivä kului autossa istuessa, mökkiin taloksi asettuessa ja lapsen selkään ilmestyneestä kipeästä patista lääkäriin soitellessa. Patista otettiin kuvia, jotka lähetettiin päivystyksen puhelimeen. Ja myös vahingossa johonkin ihan muuhun numeroon. Mahtoi siellä joku olla ihmeissään. Patti katosi onneksi yön aikana.

Sunnuntaina koitti talven ensimmäinen hiihtolenkki rapsakassa kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Minulle, lapset olivat kyllä hiihdelleet koulussa ja hoidossa. Tuppasin päälle paksusti vaatetta, koska arvelin lasten etenemisvauhdin olevan ei-päätähuimaava. Isäntä lähti kokeilemaan latujen ja suksien kuntoa omaa vauhtiaan ja minä hiihtelin lasten kanssa. Yhtä palelsi. Toistakin palelsi. Lisää vaatetta. Yhdellä oli lahje huonosti. Toista palelsi yhä. Yhdellä oli kuuma ja sattui mahaan. Vaatetta pois ja käännös takaisin, kunhan oli ensin saatu käännytettyä myös kolmas, joka haluaisi hiihtää pitkän lenkin. Toinen olisi halunnut myös hiihtää pidempään, mutta paluumatkalla ei olisi enää jaksanutkaan millään hiihtää. Saldona 2 km, esimaku upeista tunturimaisemista ja testiksi muutama wassurykäisy. Tai siis wassua etäisesti muistuttava oma muunnelma, jota vauhdista ja voimain tunnosta huumaantuneena pistellessä olo tuntuu ihan Aino-Kaisa Saariselta. Sää oli nahkea, mutta sukset hyvässä kunnossa, kiitos perheenpään.

Ruuan jälkeen vaihdoimme osia. Minä lähdin yksin ladulle. Heti lähdettyäni kirosin hansikasvalintaani. Rukkasten sijaan käsissä oli ohuet sormikkaat ja käsiä jääti todella. Hiihtoa olisi varmaan kannattanut kokeilla ennen lomaa kotona. Tuntui nimittäin melkoisen raskaalta. Pohkeet tulessa kiipesin pian ylös pitkää ylämäkeä, samalla sormet onneksi lämpenivät kivasti. Mäki oli niin loiva, että sen tunnisti mäeksi vain etenemisen hitaudesta. Turhauttava tunne, kun maasto vaikuttaa lähes tasamaalta, mutta silti meno hyytyy. Maisemat olivat henkeäsalpaavat ja nopeasti turhautuminen unohtui. Kiipeäminen palkittiin loppumatkasta, kun sain laskea kaikki noustut metrit alamäkeen. Pakkasen takia pukemani kypärämyssy, jonka olin ylämäessä huohottanut läpimäräksi, jäätyi alamäessä kovaksi. Kolmetoista kilometriä silkkaa riemua, maitohaposta viis! 

Pallas-Yllästunturin kansallispuiston puita. Silmänkantamattomiin.

Näkymä Hangaskurun laavulta.

Ruuan jälkeen kävin vielä lyhyen saunalenkin hölkäten. Askel tuntui aluksi höyhenenkevyeltä, mutta kävi raskaaksi loppua kohden. Jalat saivat kaipaamaansa vaihtelua, mutta kokonaisrasitus alkoi lopulta painaa.

Maanantaina lähdimme taas hiihtämään. Ajoimme autolla Äkäsmyllylle. Minä lähdin kiertämään pitempää lenkkiä, muu perhe lähti oikoreitille kohti Peurakaltion kahvilaa. Maisemat kansallispuistossa olivat mielettömän kauniit ja aurinko paistoi, mutta nahkea luisto vei maun itse hiihdosta. Latupohja oli pehmeä ja nihkeä. Vastaan tuli kaksi kävelijää. En huomauttanut ladulla talsimisesta ja tajusin hetken päästä, että olisi ehkä sittenkin pitänyt. Luistelu-ura oli möyhennetty aivan rei'ille. Mietin jo, onko joku eläinlauma marssinut siitä, mutta jäljissä oli selvästi saappaan muoto, välillä koiran jälkiä ja kakkaa. Raivostuttavaa. Rämmin jalat tutisten kahvilalle. Söin taskussani olleen energiapatukan jämät. Koska kenttää ei ollut, en voinut soittaa ja kysyä muiden olinpaikkaa. He onneksi ilmaantuivat hetimiten paikalle. Syötyäni vielä puolikkaan korvapuustin lähdin hakemaan autoa lähtöpaikalta kuuden kilometrin päästä. Lopuksi Äkäsmyllyltä parkkipaikalle siirtyessä tuli vielä mukava alli-vatsatreeni, kun hiihdin tasatyöntöä ylämäkeen pitkin moottorikelkan uraa. Kun pääsin perille, oli hiihtoa tullut yhteensä parikymmentä kilometriä. Ajoin auton kahvilalle ja nappasin lapset kyytiin isännän lähdettyä hetki sitä ennen hiihtäen kohti mökkiä.

Tykkylumiset kynttiläkuuset sinistä taivasta vasten. Niin kaunista.

Ruuan jälkeen päätin vielä lähteä hakemaan kaupasta maitoa juosten. Ennen ovesta ulos astumista ostoslista oli jo kasvanut mehupullon verran. Perillä kaupassa tajusin, että maitoa on oltava sekä tavallista että laktoositonta. Mietin paluumatkalla kolmekiloinen kassi kädessä hölkätessä, että olisi kannattanut sittenkin ehkä lähteä autolla.

Tiistaina ajoimme heti aamusta Leville. Perheenpää lähti sieltä kaverin kanssa hiihtämään kohti Äkäslompoloa ja minä menin lasten kanssa kylpylään. Kotiin palattua ja isännänkin palattua lähdin omalle hiihtolenkilleni. Suuntasin Kellostapulinkuruun. Koska kello oli lähtiessä jo neljä, päätin tehdä kierroksen niin päin, että valaistu osuus tulee loppumatkaan. Nousu kuruun alkoi Kesängin Keitaalta. Latu kiipesi ylöspäin valoisassa metsässä juuri sopivan jyrkkänä, ei liian. Kiivettyäni jo jonkin aikaa alkoi metsä harventua ja tuulenvire käydä, siitä päättelin olevani jo melko korkealla. Maisema alkoi peittyä sumuun. Ennen kuruun kääntymistä oli opaskyltti, kuinka toimia lumivyöryn osuessa kohdalle. Kurua reunustavat lumivallit nähtyäni ymmärsin, miksi kyltti oli siinä. Sumu oli jo sakeaa. Tuntui hiukan hurjalta jatkaa eteenpäin näkemättä mitään, luottaen vain latuun ja siihen, että sitä seuraamalla pääsee perille. Kello oli jo viisi ja auringonlaskun aika. Mukanani oli otsalamppu, mutta kuinka kauas sillä näkisi hernerokkasumussa, jos tulisi joku hämminki ja eteneminen tyssäisi? Ohitin hitaasti hiihtävän naisen, vaihdoimme pari sanaa. Tulin ulos kurusta laskettelurinteen reunaan. Hissit olivat kiinni ja rinne hiljainen. Latu päättyi tasaiseksi tamppaantuneeseen lumeen enkä nähnyt, missä se jatkuu. Joku mies seisoi ladun päässä ja kysyi, olinko nähnyt sinisiin pukeutunutta naista. Kerroin naisen olevan tulossa ja kysyin, missä latu menee. Hän näytti oikean suunnan. Varoitti mutkasta alamäen jyrkimmässä kohdassa. Jaahas, tämäpä rohkaisevaa. Lähdin laskeutumaan alaspäin. Latu haarautui ja valitsin sen suunnan, jossa tulee valaistus. Hurja mutka olisi ilmeisesti ollut siinä toisessa, koska kuuluisa Isometsän nousu oli jyrkkyydestään ja pituudestaan huolimatta leppoisa laskettava. Tai ehkä siksi leppoisa, että odotin vielä hurjempaa ja latu oli hyväkuntoinen.. Valaistusta en loppujen lopuksi tarvinnut, se ei ehtinyt syttyä ennen perille pääsyä.

Kellostapulinkuru hernerokkasumussa.

Keskiviikon urheilu koostui pulkkamäessä edestakaisin talsimisesta ja kotiin tullessa puolentoista kilometrin kauppakassi-jumpasta. Tämä oli ihan hyvä, koska kolme päivää hiihtoa putkeen kylmiltään tuntui jo lihoissa. Perheen kolme rohkeinta menivät laskettelemaan, me arat pysyimme pulkkamäessä. Voi tosin olla, että jonain päivänä minun on lopetettava mamistelu ja kohdattava pelkoni uskaltautumalla rinteeseen. Olen lasketellut kerran elämässäni ja siitä on aikaa yli kymmenen vuotta. Pahinta ehkä on se, että lasten edessä olisi esitettävä rohkeaa tiukoissa äkkitilanteissa, esimerkiksi hissistä rinteeseen siirtymisessä. Juoksu on ihanan yksinkertaista liikuntaa, alamäkeenkin joutuu tekemään töitä, jotta etenee.

Torstaina lähdin taas hiihtämään, tällä kertaa pitkää lenkkiä. Sää oli pilvinen ja suksi luisti. Suunnitelmissa oli kierros kansallispuiston kautta Kotamajalle, nousu Kukastunturille ja sieltä Hangaskurun kautta Kesängin Keitaalle, jossa muu perhe odottaisi. Eräässä loivassa alamäessä innostuin ottamaan oikein vauhdikkaita luistelupotkuja. Niin vauhdikkaita, että sotkeennuin omiin jalkoihini ja lensin rähmälleni. Olin selvinnyt Isometsän noususta (laskusta) ja tarkoitus oli selvitä Kukaksen päältä ehjänä alas. Silti kaadun lähes tasaisella, voihan hitsi. Onneksi ei sattunut mihinkään. Alkoi tulla nälkä. Pydähdyin ja söin patukan puolikkaan. Arvoin mielessäni, pysähtyisinkö Kotamajalla. Päätin pysähtyä. Slin munkin ja join teetä, sitten alkoikin pitkä nousu. Nousu oli yllättävän helppo, olin käynyt siellä pari vuotta sitten ja kunto taisi silloin olla huonompi. Ylhäällä odotti mieletön valkeus. Sellainen, joka miltei sokaisee. Tuuli kylmästi. Sain laitettua perheelle viestin olinpaikastani. Siinä näpytellessä vahdin hansikastani hysteerisesti, koska se lentäisi nopeasti todella kauas. Maisema oli upea, todella! Tykkylumiset puut muodostivat lumiluolia. Sitten lähdin laskeutumaan alaspäin. Ajattelin, että jos kaadun, jäiset sormeni katkeilevat kuin jääpuikot. Sain vastausviestin, jonka päätin lukea vasta näppien alettua sulaa. Hiihtelin Hangaskuruun, jossa kävi kova vastatuuli. Tavoitin perheen Kesängin Keitaalla. Puin ylleni isännän päällä olleet toppahousut ja untuvatakin. Mikä onni, että olemme niin saman kokoisia! Pienempien lasten kanssa pitää olla päällä aika paljon enemmän vaatetta, kuin omaa vauhtia edetessä. Perheenpää lähti hiihtämään esikoisen kanssa Kellostapulinkuruun ja minä suuntasin tyttöjen kanssa Kesänkijärven jäälle. Järven toisessa päässä odotti auto. Hiihtoa oli päivän aikana kertynyt 36 km.

Kukastunturin laella. Lumen peittämät puut olivat kuin Narnian Valkean Velhon patsaiksi jähmettämiä olentoja.

Perjantaina koitti pitkä kotimatka. Loma oli virkistävä! Taas on hyvä suunnitella uusia seikkailuja.