Polvikivun kanssa

Sunnuntai-iltana telomani polvi oli maanantainakin kipeä. Suurin toivein lähdin töihin lenkkikamat mukanani toivoen, että sillä voisi kuitenkin juosta. Portaat olivat pahin paikka molempiin suuntiin. Kun tunnit oli pidetty, lähdin testaamaan polven kestokykyä. Siihen sattui joka askeleella. Voi ei! Kipu ei ollut niin kovaa, että se olisi estänyt juoksemista, mutta kyllä se häiritsi. Hölkkäsin kolme varttia. Lenkin jälkeen oli luvassa henkilökunnan liikuntakerho. Päätin osallistua polvea kuunnellen. Laji oli tällä kertaa lumihangessa rymyämistä jumppapallon perässä. Polvi häiritsi yllättävän vähän, en välillä muistanut sen olemassaoloa ollenkaan. Peli oli niin hauskaa, että se tempaisi täysin mukaansa. Jälkikivuista suurin oli pohkeeseen tulleen iskun aiheuttama mustelma. Nyt olisikin jännittävää nähdä, mitä polvi tästä pitäisi. Sen tietäisi ehkä vasta seuraavana aamuna.

Kaksi polvea. Toinen näistä on runneltu poloinen.

Tiistaiaamuna huomasin riemukseni, että polvikipu helpottaa. Pääsin siis säikähdyksellä. Polvessa oli mustelma, mutta kipu oli lähes kokonaan poissa. Tämä toimi hyvänä opetuksena siitä, ettei juoksukykyä voi pitää itsestäänselvänä. Olen kiitollinen, että jalkani yhä toimivat.

Torstain erikoinen työaikataulu ja sen yhdistäminen kimppakyytien kulkemisaikoihin mahdollistivat/sanelivat sen, että lähdin pitkälle lenkille työpaikkakunnallani ja heti aamusta. Puin taas lenkkarit jalkaan ja hilpaisin matkaan. Suuntasin ympyrälenkille, jota en ollut mennyt koskaan aiemmin. Reitillä oli yksi pitkä ja jyrkkä mäki, loikin sen ylös heti alkuun ja sitten sain lasketella loivaa alamäkeä kilometritolkulla. Askel oli kevyt ja mielikin keveni samaa tahtia. Maisemat olivat kauniit. Yhdessäkin kohtaa valoisa koivikko, jonka keskellä kiemursi pieni joki ja joen rannalla talon pihapiiri kuin sadusta: puutalo ja punamullan värisiä hirsisiä piharakennuksia. Tässä touhussa todella unohtuvat maalliset huolet ja murheet. Kunnes puhelin soi. Kollega kertoi, että koulussa oli tapahtunut joku hässäkkä, jonka selvittämiseen minua luokanohjaajan ominaisuudessa kaivattaisiin. Koska olin reitin takimmaisessa laidassa, totesin hölkkääväni reitin loppuun ja saapuvani sitten paikalle. Askeleen kepeys oli tiessään. Vauhti kasvoi kuin itsestään ja mieli askarteli tapahtuneessa ja sen mahdollisesti vaatimissa toimenpiteissä. Hyvin kuitenkin jaksoin reitin loppuun. Tilanne työpaikalla oli rauhoittunut, kun vihdoin saavuin perille.

Lauantaina vein lapsen uimakouluun ja lähdin sen aikana pikku hölkälle. Olin joutunut loppuviikosta kohtaamaan töissä niin voimakkaan tilanteen, että mieli ei ollut osannut illalla rauhoittua ja uni oli ollut hakusassa, vaikka tapahtuneesta oli jo pari päivää. Vieläkin ajatukset askartelivat tapahtuneessa. Onneksi liikunta on loistava lääke stressiin. Aurinko paistoi ja hanki kantoi. Normaalisti juoksen hyvin päämäärätietoisesti, täsmälleen tietyn ennalta päätetyn reitin. Nyt hölkyttelin täysin sinne, minne nenä näyttää, hankikantoa etsien. Tämä teki hyvää. En kuunnellut edes musiikkia.

Päivällä kävimme kummipojan synttäreillä. Ystävän loihtimat herkulliset leipomukset olivat hyvää tankkausta pitkää lenkkiä ajatellen. Pitkä lenkki koitti sitten iltapäivän ihanassa auringonpaisteessa. Ensimmäisen kympin juoksin perheenpään seurassa. Hänen lähdettyään kotiin valvomaan lasten viimeisiä virpomavitsa-askarteluja minä laitoin kuulokkeet korvilleni ja jatkoin lenkkiä. Wc-hätä ilmoitteli itsestään, mikä on urbaanissa ympäristössä hankala juttu. Pian jo googlailin paniikissa pizzerioita ja kuppiloita lähistöltä. Onneksi niitä löytyi. Rahaakin oli mukana siltä varalta, että vessa olisi varattu vain asiakkaille. Vessakäynnin jälkeen askel kulki kevyesti, heh heh. Loppumatkasta pääsin seuraamaan enduroa Päijänteen Ympäriajon yhdessä maastokokeessa. Kaikkea sitä tuleekin vastaan. En ole mikään erityinen moottoriurheilun ystävä, mutta kävin kuitenkin katsomassa ja yritin ottaa kuvankin. Mokomat vain ajoivat niin lujaa, etten pysynyt puhelimeni kanssa vauhdissa mukana.

Jalkani eivät meinaa tykätä Sky Speedeistä. Pitkällä lenkillä laitoin ne ensimmäistä kertaa talven jälkeen jalkaan ja ensi askeleet tuntuivat, kuin olisin vasikka kevätlaitumella. Hyvin pian alkoi jalkoja painaa ja piti juosta viisitoista kilometriä, ennen kuin alkoi sujua. Jälkikäteisfiilis pitkiksestä on erittäin hyvä. Tuntuu selvästi, että jotain on tehty. Ei kuitenkaan liian. Jaksoin juosta loppunousunkin ylös, mikä on mielestäni jo aika hyvin 21 kilometrin jälkeen. Tästä ilolla eteenpäin! Polveenkaan ei enää satu.