Palautumista

Maratonin jälkeen olen viettänyt täysin juoksutonta ajanjaksoa. Tämä tuntuu tekevän ihan hyvää. Kovan koitoksen jälkeen lepo on täysin ansaittua.

Alkuviikosta lihakset olivat kipeinä eikä urheilu käynyt mielessäkään. Töissä piti sen verran kevätkiirettä, että lenkkeilystä säästynyt aika tuli tarpeeseen. Maanantai-iltana juhlimme keskimmäisen lapsen kaverisynttäreitä meillä kotona. Siihen ehti hyvin valmistautua, kun ei tarvinnut olla pitkällä lenkillä. Kyllä hiukan ajattelin jälkikäteen, että kuinka hölmö ajatus oli antaa lapsen kutsua toistakymmentä kaveria kotiin kaksi päivää maratonista. No, tulipahan tehtyä. Ja lihasten hiilihydraattivarastot täytettyä entiselleen viimeistään siinä.

Jäätelöä jäi synttäreiltä yli. Slurps!

Perjantai-iltana olin työpaikan perinteisellä kevätristeilyllä. Harjoitin naurulihaksiani illan aikana oikein kunnolla. Ja otin hyvällä omallatunnolla viiniä ruuan kanssa, koska seuraavana päivänä ei luonnollisestikaan ollut tiedossa lenkkiä. Yh-päivä tosin oli, koska siippa oli juoksemassa omaa NUTS Karhunkierrostaan. Mutta näinkin isojen lasten kanssa, kuin meillä on, se jo meni ihan helpohkosti. Ei vaikeasti nukutettavia, ei imetettäviä, ei vaipatettavia, ei kannettavia. Ihan oli iisiä. Mitä nyt joku tietokonepeliraivari, mutta sekin meni ohi.

Hiertymät alkavat olla parantuneet ja varpaankynnet taisivat selvitä täysin vaurioitta. Hyvä juttu, jos sääennustukset pitävät paikkansa ja keli lämpenee. Kehtaa esitellä juoksijan jalkateriä ihan sandaaleissa.

Västilän maraton

Päätin suorittaa tankkauksen kerrankin fiksusti eli mehulla ja näkkileivillä karkkien ym. mässyn sijaan. Hiilaripöhnä onkin ollut huomattavasti normaalia kevyempi. Muuten en opettajan arviointikiireiden keskellä ole paljoa ehtinyt maratonilla päätäni vaivata. Torstaina kävin herättelemässä koipia lyhyellä lenkillä. Jalat olivat höyhenenkevyet. Iltakävelyllä ollut vanhempi herrasmies lausui kannustuksen sanoja. Hyvä enne, tulossa on hyvä juoksu! Vanha herra oli ulkomaalaistaustainen ja tummaihoinen. Silti ei tullut mieleen huutaa odinin sotureita apuun, olenkohan hyväuskoinen, heh.

Tankkausjuomaa töitten lomassa.

Aluksi olin aikeissa lähteä Västilään yksin omalla autolla. Pari päivää ennen lähtöä isäntä ehdotti, että lähdettäisiin liikkeelle koko perhe. Sehän sopi. Ajatus sadan kilometrin yksinäisestä autoilusta maratonin jälkeen ei houkuttanut kovin. Pakkasimme siis lapset autoon aamusta ja lähdimme ajamaan. Olin nauttinut aamupalaksi teetä sekä puuroa karviaiskiisselillä. Automatkalla hörpin vettä ja söin yhden satsuman sekä ranskanleipää. Vielä tunti ennen starttia nakersin yhden energiapatukan. Näillä eväillä tapahtui ihme: vatsani pysyi kasassa koko juoksun ajan. Puolimaratonin jäljiltä jalkapohjistani näki hyvin selvästi, mihin kohtaan rakot tulevat muodostumaan. Niihin kohtiin asettelin huolella rakkolaastarit jo valmiiksi. Maratonin startti oli ilmoitettu kello kahdeksitoista, mutta jotkut olivat saaneet luvan startata jo yhdeltätoista, jotta ehtisivät maaliin ennen jääkiekkopelin alkamista TV:stä. Perhe lähti vaeltamaan Isojärven kansallispuistoon ja minä jäin Västilän Voimantalon pihamaalle valmistautumaan henkisesti. Siinä pyöriskellessäni eräs herrasmies tuli kanssani juttua haastamaan. Kuulemma tässä tapahtumassa ei ole juuri naisia näkynyt. Mäkinen maasto hänen mukaansa karsii. Ja viimeiset kaksitoista kilometriä ovat vaikeimmat. Pohdin mielessäni, ottaisinko tämän kehuna. Päätin ottaa. Tuli siihen miesjoukon keskelle sitten toinenkin nainen lähtöä odottamaan.

Ennen lähtöä, kaikki vielä edessä. Ja puoliksi syöty energiapatukka kädessä.

Lähtölaukaus kajahti. Joitain minuutteja tarkasta kellonajasta jäljessä, joku huomautti. Ensin juoksimme iankaikkisen vanhan sammalta kasvavan nurmikkoisen urheilukentän ympäri, sitten jatkoimme maantielle. Reitti kulki kilometrin verran liityntäreittiä, sitten pääsimme päätielle. Tie kulki kumpuilevassa maalaismaisemassa, aurinko paistoi ja maalaistalojen väki oli traktoreidensa kanssa peltotöissä. Mahtava idylli! Ensimmäiseen viiteen kilometriin oli loivaa nousua. Sitten alkoi pitkä alamäki. Mietin mielessäni, miltä mahtaa tuntua palata takaisin samaa reittiä, kun edessä on sama mäki ylöspäin. Päätin olla murehtimatta asiaa ja ottaa vastaan, mitä tulee. Vasenta jalkapohjaa hiersi, laastari ei siis ollut pysynyt paikallaan. Taas yksi asia, joka oli vain jätettävä taka-alalle ja annettava olla. Reitillä oli juomahuolto viiden kilometrin välein ja juomapisteiden puolivälissä oli tarjolla pesusieniä. Tämä tarkoitti sitä, että reitti jakaantui kivasti 2,5 km etappeihin. Mukanani kannoin kolmea geeliä, joiden nauttimisen sijoitin kympin, kahdenkympin ja kolmenkympin kohdille. Lisäksi laskin sopivista murto-osista itselleni lisäetappeja, joista taas oli helppo laskea loppuaikaennusteita. Tai helppo ja helppo, kyllä myöhemmin loppumatkasta alkoi olla jo "kolmekymmentä jaettuna kuudella, paljonko se hitsi vie on?". Reitti kulki ensin 15 km yhteen suuntaan, sitten käännyttiin ympäri ja juostiin samaa reittiä takaisin. Ennen maaliintuloreittiä olisi vielä viitonen toiseen suuntaan ja taas samaa reittiä takaisin. Tämä tarkoitti sitä, että jossain vaiheessa porukkaa alkoi tulla vastaan. Iloisia kannustuksia huudeltiin. Puolimaratonin kohdalla tuntui jo, että keuhkot eivät pysy tahdissa mukana. Vanne puristi rintakehää ja hengästytti.

Suunnilleen 25 km asti olin mukavasti hiukan alle viiden tunnin vauhdissa. Juoksin joukon viimeisenä, päätellen takani hitaasti matelevasta peräpään autosta. Koin sen hiukan häiritsevänä, ilman minua he olisivat paljon nopeammin vapaat tuostakin tehtävästä. Sitten iski vastaan jonkinlainen seinä. Yhdessä ylämäessä alkoi pyörryttää. Pistin kävelyksi ja otin merisuolaa. Se helpotti ja pystyin jatkamaan. Hengästyminenkin helpotti. Soittolistalla oli Painia. Voi miksi laitoin tätä, tosi huonoa enkä tykkää. Ja sitä on paljon, mutta en jaksanut kaivaa kännykkää esiin vaihtaakseni musiikkia. Ohtin erään iäkkään herran ja peräpään autokin jäi. Sisäreisiä hiersi, olin laittanut näemmä liian vähän vaseliinia. Melkolailla kolmenkympin kohdalla selväksi tuli, että käveltävä on ja viiden tunnin haamuraja tulee ylittymään. Kävelin kaikki ylämäet ja yritin kaikin voimin juosta muut pätkät. Toiseksi viimeisellä juomapisteellä oli niin mukava nainen tarjoilemassa, että herkkä mieleni sai itkun jo kuristamaan hetkellisesti kurkkua. Sekin tunne meni ohi. Vastaan tuli kauniina kimalteleva järvi. Uimaan! Haluan uimaan! Voi, miksi en pääse? Viimeisen kääntöpaikan jälkeen olin jo henkisesti voiton puolella. Kuulokkeissa soi Moonspellin ihana Malignia ja lauloin (huusin) mukana. Koska juoksin yksin ja keskellä metsää, se oli mahdollista. Isäntä soitti ja kysyi, mitä haluan heidän tuovan kaupasta minulle maaliin. Sopersin haluavani ihan mitä tahansa. Juomaa, ruokaa, ihan kaikkea mitä löytyy. Heh, miten helpot täsmäohjeet. Neljänkymmenen kohdalla polveen alkoi sattua. Viiltävä kipu. Voi ei. Kinkkasin eteenpäin. Pääsin maaliin. Pyörrytti. Aika 5:07 ja sekunnit päälle.

Iloinen jälleennäkeminen perheen kanssa. Päällä ihana endorfiinipölläkkä.

Tarjolla oli sauna ja keittoruoka. Minulle annettiin pokaali käteen ja joku otti kuvan. Menin pukuhuoneeseen, join palautusjuoman ja avasin sipsipussin. Lapset kurkistivat ovesta. Kävin tervehtimässä perhettä. Sitten menin saunaan. Ai, kuinka ihanaa oli istua löylyssä! Ja ottaa kylmä suihku. Toista jalkaa tosin piti pitää ylhäällä, koska laastari oli rullantunut irti ja nahka oli myös kauniisti rullalla, vesi kirveli mojovasti. Pyörrytti taas. Sain puettua. Raahustin keitolle, siemailin sitä hitaasti. Ruoka kohensi oloa. Jälkkärikahvia en ottanut, mutta pullan nappasin evääksi. Kotimatkalla maistuivat sipsit, suklaa ja juomat. Ihanaa, ettei tarvinnut itse ajaa. Olisi varmaan pitänyt jäädä toviksi jos toiseksikin ensin oloa kohentelemaan ennen rattiin astumista.

Olin naisten yleisen sarjan voittaja! Ja ainoa osallistuja...

Västilän maraton on pieni kyläjuoksu Oriveden Längelmäellä. Ilmapiiri oli ihanan lämminhenkinen, maisemat upeat ja kisakeskuksena kaunis ja tunnelmallinen Västilän Voimantalo. Huolto pelasi hienosti ja erikoisesti muodostettu reitti oli virkistävää vaihtelua tyypillisille saman kierroksen useaan kertaan kiertämisille. Voin suositella tätä tapahtumaa, jos ajatus yksin juoksemisesta ei kauhistuta.

Väliviikko

Väliviikko tarkoitti hetken lepoa ennen seuraavaa edelliseen verrattuna tuplamittaista koitosta. Puolimaratonin jäljiltä piti ensin palautella. Onneksi arjessa oli niin mahdotonta kiirettä ja haipakkaa, ettei juokseminen käynyt mielessäkään. Jos olisi pitänyt vielä yrittää änkeä lenkkejä johonkin väleihin, niin olisi voinut käydä harmittamaan. Lihakset olivat kipeät vielä maanantaina, tiistaiaamunakin vielä. Tiistaina iltapäivällä kävin hierojalla, joka taas kerran totesi pohkeitteni olevan todella lihaksikkaat reisiin verrattuna. Kuulemma "näköjään niillä kuitenkin noinkin pitkiä matkoja juostaan". Edelleen totean, ettei ole juoksijan kroppaa minulla, mutta juoksen silti vaikka ihan uhmapäisyyttäni.

Ylämäkeen kävellessä pohkeet tuntuivat pitkään oudoilta, ihan kuin en osaisi käyttää niitä ollenkaan. Taisivat olla vain väsyneet, raukat. Perjantaina illalla lähdin kokeilemaan juoksua. Jalat tuntuivat olevan hyvin matkassa mukana, keuhkot eivät niinkään. Viikon toinen lenkki koitti sunnuntaina. Tämä lenkki alkoi epävarmoissa tunnelmissa. Pohkeet eivät meinanneet aluksi suostua yhteistyöhön. Kun ne sitten lopulta lämpenivät viiden kilometrin jälkeen, aukesi taivas! Juoksin kevyitä askelia reippaalla vauhdilla juuri hengästymättä. Kun pääsin perille, olisin halunnut vielä jatkaa ja jatkaa. Nyt heräsi toivo. Tämä saattaa toimia. Jännittää. Enää kuusi yötä.

Hyvät jalat. Vahvat jalat. Nämä kantavat minut maaliin kuuden yön päästä.

Jyväskylän katujuoksu

Puolimaratonia edeltävän viikon pääasiallisin tavoite oli ehtiä avata pohjejumit ennen koitosta. Se vaikutti alkuun, jos ei ihan toivottomalta, niin hankalalta ainakin. Alkuviikosta pohkeet menivät hapoille jo reippaasta kävelystä. Joka iltainen rullailu ja venyttely sekä kylmä-kuuma-käsittely joka kerran suihkussa käydessä yhdessä juoksutauon kanssa teki lopulta onneksi tehtävänsä. Juoksun sijaan pyöräilin ja kävelin. Osallistuin koululaisten kanssa koulun siivousiltaan, mikä tarkoitti myös voimailua lapsen roskia täyteen keräämän ja mutaliejua valuvan jätesäkin siirtelyssä. Lapsi itse ei voinut auttaa, koska hän raahasi mukanaan rikkinäistä patjaa.

Keskiviikkona koikkelehdin töissä korkokengissä, koska vietimme perinteistä Vappuhäppeninkiä, johon kuuluu pukeutumisteema. Tällä kertaa teema oli julkkikset ja Sofi Oksanen -lookiin korkkarit sopivat terveyskenkiä paremmin. Pohdin mielessäni, kuinka paljon päivä mahtoi lyhentää jo valmiiksi tynkiä akillesjänteitäni. Akillekseni ovat niin lyhyet, etten ole koskaan pystynyt tekemään syväkyykkyä nostamatta kantapäitä ylös lattiasta. Tässä on yksi syy siihen, miksi pohkeeni jumittavat koko ajan. Ei ole luontaista juoksijan rakennetta, ei. Juoksen silti.

Torstaina tajusin, että olen aiemmin tavannut tankata puolikasta varten. Edellisestä on aikaa monta vuotta ja monta maratonia, joten olin tyystin unohtanut asian. Vaikka puolikas tuntuu äkkiseltään kokonaiseen nähden lastenleikiltä, niin ei se kuitenkaan ihan pelleilymatka ole. Jotta en lähtisi aivan soitellen sotaan, niin päädyin syömään välipalalla rahkan sijaan mysliä ja tekemään iltapalaksi pannukakkua, slurps!

Juoksupäivänä sää oli lämmin ja aurinkoinen. Ihan liian lämmin. Sen tietää jo etukäteen, että mittarin kivutessa yli kahdenkymmenen asteen, on ennätyksen rikkoutumisesta turha haaveilla. Laitoin muulle perheelle ruokaa, pakkailin kamoja, söin mysliä ja hörpin perheenpään keittämää espressoa. Itse jauhetuista pavuista, nam! Sitten perheenpää vielä vei minut autolla kisapaikalle. Päälläni oli niin vähän vaatetta, kuin pystyy ja kehtaa. Kiinnitin numerolapun, jonotin vessaan ja hipsin lähtöviivalle. Porukka oli ryhmittynyt kahden viivan taakse, piti vielä varmistaa vieruskaverilta, että olin oikean viivan takana. Sitten koitti h-hetki.

Tätä mahaa ulkoilutin yli kaksi tuntia. En olisi teininä kehdannut. Nyt kolme lasta synnyttäneenä ja parikymmentä vuotta vanhempana kehtaan ihan  helposti.

Aloitin kovaa. Edellisestä puolikkaasta oli sen verran aikaa, että oikea vauhti oli hakusassa. Yritin arvioida, millä vauhdilla juoksisin kympin ja juosta sitä hitaammin. Hyvin pian vauhti asettui 5:45 min/km. Siitä se hiipui lukemaan 6:00. Kuumuus alkoi painaa. Aurinko porotti täydeltä terältä. Päätä särki. Eräs kaverini oli ehdottanut kimpassa juoksemista. Hän sai minut kiinni, sain huohotettua jotain sen suuntaista, että tässä vauhdissa en varmaankaan olisi hyvää juttuseuraa. Hän paineli iloisesti menojaan edelle. Ensimmäinen juottola oli neljännesmatkassa ja tuli todella tarpeeseen. Leikkipuiston kohdalla ehkä kolmasosassa matkaa oli perheeni kannustamassa. Sain vilkuteltua iloisesti ja todettua sään liian kuumaksi.

Vauhti alkoi hiipua kohti lukemaa 6:30. Perhe oli siirtynyt edelläni toiseen paikkaan vilkuttelemaan. Pyysin tuomaan särkylääkettä maaliin. Kolmatta juottolaa puolimatkassa odotin kieli pitkällä. Jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkejä. Olin unohtanut ottaa suolaa mukaan, virhe! Maaliin pääsy ei enää tuntunut ollenkaan itsestäänselvältä. Jalkaholveja hiersi. Omakotitaloalueella joku ihana ihminen oli pystyttänyt oman juomapisteen. Otin mukillisen vettä ja kiitin kauniisti. Tajusin hetken päästä, että vesi olisi kannattanut kipata kurkun sijaan päälle. Mahassa alkoi kiertää.

Tulin useita kilometrejä pitkälle suoralle järven rantaan. Ohitin miehen, jonka olin ohittanut jossain vaiheessa aiemmin ja hän oli sitten ohittanut minut. Järven läheisyys viilensi kivasti ja kramppaaminen helpotti. Suora oli henkisesti helppo pätkä, voi laittaa tähtäyksen suoran päähän ja vajota koomaan. Perille päästyä olin jo tosi pitkällä. Vauhti hiipui yhä. Viimeisellä juomapisteellä 3/4-matkassa läähätin jo tosissaan. Laskin puolikilometrisiä maaliin. Tuntui, että taju lähtee. Jalat olivat koko ajan kramppausrajalla. Jatkoin juoksemista kaikesta huolimatta, edes viimeinen nousu ei mennyt kävelyksi. Loppukiristä ei ollut puhettakaan. Kun pääsin maaliin, huohotin niin, että henkeä salpasi. Hengitys vinkui, mikä tuntui huolestuttavalta. Onneksi se kaikki helpotti pian ja hetken päästä jo hymyilytti. Loppuaika oli 2:11:04, mikä ei ole ennätys, muttei huonoinkaan ajoistani. Olen tyytyväinen juoksuun, koska yhtään kovempaa en olisi päässyt.

Juoksun jälkeen menin kylpylään lillumaan ja vaihtamaan juoksukuulumiset parin muun naisen kanssa. Kivaa, että meitä samantasoisia menijöitä on muitakin! Oli virkistävä uinti. Perheenpää haki minut sitten kotiin. Nyt parantelen rakot ja katson, kuinka kipeiksi paikat tulevat. Seuraava tähtäin on kahden viikon päästä. Onko se liian pian, jää nähtäväksi.

Viimeinen normaali lenkkiviikko hetkeen

Viikko alkoi pitkällä lenkillä. Maanantaina aikaa oli tarjolla runsaasti ja päätin ottaa siitä kaiken irti. Pakkasin vyöhön vettä ja geelejä ja arvuuttelin seuraavaksi, mitä ihmettä pukisin päälleni. Sää vaikutti arvaamattomalta. Puin päälleni hiukan enemmän kuin olisin vakaammalla kelillä tehnyt. Sataa tihuutti. Sitten paistoikin aurinko ja käärin takin hihoja. Yhtakkiä alkoi tuulla kovasti ja taivaalta satoi räntää. Sitten paistoi taas aurinko. Geelien kanssa minulla on ollut välillä vatsaongelmia. Viimeksi niitä käyttäessäni ei tuntunut merkkiäkään pulmista. Tällä kertaa geelit olivat kofeiinillisia versioita ja tunsin vatsassa turpoamisen merkkejä. Voiko se johtua kofeiinista vai oliko syynä kuitenkin joku muu tekijä? Arvoituksen ratkominen jatkuu. Kun matkaa oli jäljellä viimeinen neljännes, oli jo kova nälkä. Tuntui pahalta, muttei liian. Kotiin saapuessani nälkä oli jo tosi kova. Ihan kauhea. Nämä olivat tiukat kaksikymmentäneljä kilometriä, mutta tiukkuudessaan tuntuivat tosi tärkeiltä maratonista suoriutumista ajatellen. Oikeastaan hiukan hirvittää, mitä siitä mahtaa tulla, jos reilu kolmituntinen pitkis tuntuu näin pahalta. Pitkiksen jälkeen pyöräilin kaupunkiin asioille, matkaa on n. vartti yhteen suuntaan. Hyvin jaksoivat kintut polkea loppunousunkin ylös, onneksi.

Muutaman arjen aikataulujen saneleman lepopäivän jälkeen kävin vetämässä lyhyen lenkin ja siinä lyhyitä kiihdytyksiä täyteen pikajuoksuvauhtiin. Ne tuntuivat hyviltä! Juuri sopivan pahoilta, että tunne on vielä hyvä. Voima jylläsi ja päässä riitti sitkeyttä olla luovuttamatta kesken leikin. Täydellistä!

Kolmannen lenkin tällä viikolla juoksin vapunpäivänä. Tekikö liiallinen munkkien ja siman nautiskelu vai mikä, mutta joka tapauksessa lenkki oli aivan kamala. Pohkeet olivan ihan tulessa. Pysähdyin monta kertaa venyttämään, mutta ei auttanut. Sinnittelin koko seitsemän kilometriä, mutta se oli hirveää. Kuuden päivän päästä juoksen puolimaratonin, joten nyt on pakko tsempata putkirullailun, kylmä-kuuma-hoitojen ja venytysten kanssa.

Lenkkireitin varrelle osui linna. Linnojen katselun taustamusiikiksi käy viikinkimetalli oikein hyvin. Linna tosin ei ole sinnepäinkään viikinkiajalta, mutta ei kai se nyt ole niin justiinsa.

Puolimaratonille ilmoittautumisen kanssa vehtaan vielä. Jos ilmoittaudun nyt, niin kuitenkin tulee joku viime hetken flunssa ja rahat menevät hukkaan. Ehkä viivyttelen vielä hetken.