Västilän maraton

Päätin suorittaa tankkauksen kerrankin fiksusti eli mehulla ja näkkileivillä karkkien ym. mässyn sijaan. Hiilaripöhnä onkin ollut huomattavasti normaalia kevyempi. Muuten en opettajan arviointikiireiden keskellä ole paljoa ehtinyt maratonilla päätäni vaivata. Torstaina kävin herättelemässä koipia lyhyellä lenkillä. Jalat olivat höyhenenkevyet. Iltakävelyllä ollut vanhempi herrasmies lausui kannustuksen sanoja. Hyvä enne, tulossa on hyvä juoksu! Vanha herra oli ulkomaalaistaustainen ja tummaihoinen. Silti ei tullut mieleen huutaa odinin sotureita apuun, olenkohan hyväuskoinen, heh.

Tankkausjuomaa töitten lomassa.

Aluksi olin aikeissa lähteä Västilään yksin omalla autolla. Pari päivää ennen lähtöä isäntä ehdotti, että lähdettäisiin liikkeelle koko perhe. Sehän sopi. Ajatus sadan kilometrin yksinäisestä autoilusta maratonin jälkeen ei houkuttanut kovin. Pakkasimme siis lapset autoon aamusta ja lähdimme ajamaan. Olin nauttinut aamupalaksi teetä sekä puuroa karviaiskiisselillä. Automatkalla hörpin vettä ja söin yhden satsuman sekä ranskanleipää. Vielä tunti ennen starttia nakersin yhden energiapatukan. Näillä eväillä tapahtui ihme: vatsani pysyi kasassa koko juoksun ajan. Puolimaratonin jäljiltä jalkapohjistani näki hyvin selvästi, mihin kohtaan rakot tulevat muodostumaan. Niihin kohtiin asettelin huolella rakkolaastarit jo valmiiksi. Maratonin startti oli ilmoitettu kello kahdeksitoista, mutta jotkut olivat saaneet luvan startata jo yhdeltätoista, jotta ehtisivät maaliin ennen jääkiekkopelin alkamista TV:stä. Perhe lähti vaeltamaan Isojärven kansallispuistoon ja minä jäin Västilän Voimantalon pihamaalle valmistautumaan henkisesti. Siinä pyöriskellessäni eräs herrasmies tuli kanssani juttua haastamaan. Kuulemma tässä tapahtumassa ei ole juuri naisia näkynyt. Mäkinen maasto hänen mukaansa karsii. Ja viimeiset kaksitoista kilometriä ovat vaikeimmat. Pohdin mielessäni, ottaisinko tämän kehuna. Päätin ottaa. Tuli siihen miesjoukon keskelle sitten toinenkin nainen lähtöä odottamaan.

Ennen lähtöä, kaikki vielä edessä. Ja puoliksi syöty energiapatukka kädessä.

Lähtölaukaus kajahti. Joitain minuutteja tarkasta kellonajasta jäljessä, joku huomautti. Ensin juoksimme iankaikkisen vanhan sammalta kasvavan nurmikkoisen urheilukentän ympäri, sitten jatkoimme maantielle. Reitti kulki kilometrin verran liityntäreittiä, sitten pääsimme päätielle. Tie kulki kumpuilevassa maalaismaisemassa, aurinko paistoi ja maalaistalojen väki oli traktoreidensa kanssa peltotöissä. Mahtava idylli! Ensimmäiseen viiteen kilometriin oli loivaa nousua. Sitten alkoi pitkä alamäki. Mietin mielessäni, miltä mahtaa tuntua palata takaisin samaa reittiä, kun edessä on sama mäki ylöspäin. Päätin olla murehtimatta asiaa ja ottaa vastaan, mitä tulee. Vasenta jalkapohjaa hiersi, laastari ei siis ollut pysynyt paikallaan. Taas yksi asia, joka oli vain jätettävä taka-alalle ja annettava olla. Reitillä oli juomahuolto viiden kilometrin välein ja juomapisteiden puolivälissä oli tarjolla pesusieniä. Tämä tarkoitti sitä, että reitti jakaantui kivasti 2,5 km etappeihin. Mukanani kannoin kolmea geeliä, joiden nauttimisen sijoitin kympin, kahdenkympin ja kolmenkympin kohdille. Lisäksi laskin sopivista murto-osista itselleni lisäetappeja, joista taas oli helppo laskea loppuaikaennusteita. Tai helppo ja helppo, kyllä myöhemmin loppumatkasta alkoi olla jo "kolmekymmentä jaettuna kuudella, paljonko se hitsi vie on?". Reitti kulki ensin 15 km yhteen suuntaan, sitten käännyttiin ympäri ja juostiin samaa reittiä takaisin. Ennen maaliintuloreittiä olisi vielä viitonen toiseen suuntaan ja taas samaa reittiä takaisin. Tämä tarkoitti sitä, että jossain vaiheessa porukkaa alkoi tulla vastaan. Iloisia kannustuksia huudeltiin. Puolimaratonin kohdalla tuntui jo, että keuhkot eivät pysy tahdissa mukana. Vanne puristi rintakehää ja hengästytti.

Suunnilleen 25 km asti olin mukavasti hiukan alle viiden tunnin vauhdissa. Juoksin joukon viimeisenä, päätellen takani hitaasti matelevasta peräpään autosta. Koin sen hiukan häiritsevänä, ilman minua he olisivat paljon nopeammin vapaat tuostakin tehtävästä. Sitten iski vastaan jonkinlainen seinä. Yhdessä ylämäessä alkoi pyörryttää. Pistin kävelyksi ja otin merisuolaa. Se helpotti ja pystyin jatkamaan. Hengästyminenkin helpotti. Soittolistalla oli Painia. Voi miksi laitoin tätä, tosi huonoa enkä tykkää. Ja sitä on paljon, mutta en jaksanut kaivaa kännykkää esiin vaihtaakseni musiikkia. Ohtin erään iäkkään herran ja peräpään autokin jäi. Sisäreisiä hiersi, olin laittanut näemmä liian vähän vaseliinia. Melkolailla kolmenkympin kohdalla selväksi tuli, että käveltävä on ja viiden tunnin haamuraja tulee ylittymään. Kävelin kaikki ylämäet ja yritin kaikin voimin juosta muut pätkät. Toiseksi viimeisellä juomapisteellä oli niin mukava nainen tarjoilemassa, että herkkä mieleni sai itkun jo kuristamaan hetkellisesti kurkkua. Sekin tunne meni ohi. Vastaan tuli kauniina kimalteleva järvi. Uimaan! Haluan uimaan! Voi, miksi en pääse? Viimeisen kääntöpaikan jälkeen olin jo henkisesti voiton puolella. Kuulokkeissa soi Moonspellin ihana Malignia ja lauloin (huusin) mukana. Koska juoksin yksin ja keskellä metsää, se oli mahdollista. Isäntä soitti ja kysyi, mitä haluan heidän tuovan kaupasta minulle maaliin. Sopersin haluavani ihan mitä tahansa. Juomaa, ruokaa, ihan kaikkea mitä löytyy. Heh, miten helpot täsmäohjeet. Neljänkymmenen kohdalla polveen alkoi sattua. Viiltävä kipu. Voi ei. Kinkkasin eteenpäin. Pääsin maaliin. Pyörrytti. Aika 5:07 ja sekunnit päälle.

Iloinen jälleennäkeminen perheen kanssa. Päällä ihana endorfiinipölläkkä.

Tarjolla oli sauna ja keittoruoka. Minulle annettiin pokaali käteen ja joku otti kuvan. Menin pukuhuoneeseen, join palautusjuoman ja avasin sipsipussin. Lapset kurkistivat ovesta. Kävin tervehtimässä perhettä. Sitten menin saunaan. Ai, kuinka ihanaa oli istua löylyssä! Ja ottaa kylmä suihku. Toista jalkaa tosin piti pitää ylhäällä, koska laastari oli rullantunut irti ja nahka oli myös kauniisti rullalla, vesi kirveli mojovasti. Pyörrytti taas. Sain puettua. Raahustin keitolle, siemailin sitä hitaasti. Ruoka kohensi oloa. Jälkkärikahvia en ottanut, mutta pullan nappasin evääksi. Kotimatkalla maistuivat sipsit, suklaa ja juomat. Ihanaa, ettei tarvinnut itse ajaa. Olisi varmaan pitänyt jäädä toviksi jos toiseksikin ensin oloa kohentelemaan ennen rattiin astumista.

Olin naisten yleisen sarjan voittaja! Ja ainoa osallistuja...

Västilän maraton on pieni kyläjuoksu Oriveden Längelmäellä. Ilmapiiri oli ihanan lämminhenkinen, maisemat upeat ja kisakeskuksena kaunis ja tunnelmallinen Västilän Voimantalo. Huolto pelasi hienosti ja erikoisesti muodostettu reitti oli virkistävää vaihtelua tyypillisille saman kierroksen useaan kertaan kiertämisille. Voin suositella tätä tapahtumaa, jos ajatus yksin juoksemisesta ei kauhistuta.