Musiikki vähentää huonon kunnon aiheuttamaa ketutusta

Juoksusta ja musiikista

Tällä viikolla juoksut jäivät melkoisen vähäisiksi, mutta se lienee vain hyvä. Ei kannata pitkän tauon jälkeen ahnehtia liikaa kerralla. Maanantaina kävin lyhyen lenkin. Helsingin Sanomat kirjoitti, että musiikin kuuntelu juostessa on kokemuksena parempi, kuin livekonsertti. Allekirjoitan väitteen, puoliksi. Livekonsertit ovat mielestäni kokemuksena vertaansa vailla ja ramppaankin niissä ahkerasti. Lenkillä musiikki kuitenkin voi kiidättää melkoisiin "tiloihin". Kun juoksee pitkää suoraa kohti taivaanrantaa psykedeelisen musiikin soidessa ja vauhti vain kiihtyy ja kiihtyy ihan itsekseen. Kun maratonin viimeisellä kierroksella vauhti vain kasvaa musiikin vauhdin ja energian kasvaessa ja elämä hymyilee enemmän, kuin ikinä ennen. Ainakaan ei muista muuta hetkeä, kun on vain se hetki tässä ja nyt. Kun tallaa pitkää lenkkiä lumettoman joulukuun synkässä pimeydessä ja musiikki on täydellisessä synkronissa ympäristön kanssa. Sitä alkaa ihmetellä, tuleeko mutkan takaa vastaan tuttu maisema vai jotakin ihan muuta.

Mitä löytyy tunnelin toisesta päästä? Riippuu siitä, mitä musiikkia kuulokkeista soi.

Ensimmäinen "pitkä"

Lauantaina juoksin pisimmän lenkin maratonin jälkeen, kympin. Ei ollut helppoa, huono on kunto. Sunnuntaina juoksin nelosen. Ollaan todella kaukana hyvistä ajoista. Olen pohjalla ja ajatus maratonista keväällä tuntuu utopialta. En silti aio luovuttaa.

Olemme talven portilla. Insomniumin 40-minuuttia kestävän kappaleen "Winter's Gate" ehtii hyvin nautiskella lenkin aikana. 

Rukan reissu ja pikkuviitoset

Rukan maisemissa

Flunssan alusta oli kulunut kaksi viikkoa ja tauti vain jatkui. Usko alkoi jo loppua. Olin päättänyt, etten juokse ennen kuin koittaa aamu, jolloin en enää niistä keltaista räkää. Alkoi syysloma ja lähdimme perheellä Rukalle.

Näihin maisemiin olimme lähdössä, ei hassumpaa.

Olimme varanneet mökin kolmeksi yöksi, suunnitelmana patikoida kahden päivän aikana niin paljon, kuin lapset jaksavat. Taudin suhteen tilanne oli jo toiveikas, mutta sitten huomasin silmän punoittavan. Jos ensin on flunssa, sitten keston perusteella tulehtuneet poskiontelot, niin silmätulehdushan siitä vielä puuttui! Silmä punoitti, muttei rähminyt, joten otin rennosti sen suhteen.

Ensimmäisenä päivänä kiersimme Pienen Karhunkierroksen. Reitti oli lapsille sopivan virikkeellinen riippusiltoineen ja taukopaikkoineen. Pieninkin kun on jo koululainen, pystyy jopa tällaisia yli kymmenen kilometrin reittejä menemään. Oma syke kyllä nousi mojovasti pahimmissa nousuissa. Ei ollut jäljeäkään maratonkunnosta. Masentavaa ja sisuunnuttavaa. Kunhan tästä nousen ja paranen, treenaan kuin mielipuoli!

Reiteillä oli köysiä viritelty pahimpiin kohtiin.

Toisen päivän ohjelmassa oli Ison Karhunkierroksen loppupätkä Konttaiselta Saaruaan. Jätimme auton Saaruaan ja ajoimme taksilla Konttaiseen. Kävimme ensin huiputtamassa Konttaisenvaaran, sitten aloimme edetä kohti Valtavaaraa. Lapsissa näkyi jo merkkejä väsymyksestä. Reitti oli haastava, jyrkkiä portaita ja kivikkoa. Maisemat olisivat olleet hyvällä säällä upeat, nyt ne peittyivät usvaan. Polkujuoksijamieheni muisteli Karhunkierroksen ultran loppumatkaa samalla, kun kuljimme. Minusta tuntui, että kaikki polkujuoksuun liittyvä on tarkoitettu kertaluokkaa paremmille kulkijoille, kuin itse olen. Kävelykin oli raskasta, ihan mahdottoman raskasta. Päätös nousta tästä suosta ja murheen alhosta takaisin treenien pariin vahvistui entisestään.

Valtavaaralla oli niin hyytävän kylmää ja kosteaa, että puiden oksat olivat huurteessa.

Taas lenkille, vihdoin viimein

Kotiin päästyä lähdin kokeilemaan juoksua ihan varovaisesti. Tamineita päälle pukiessa tunnelma oli hartaan juhlava, hiukan surumielinenkin. Ensi askeleet tuntuivat raskailta. Masensi. Tuli ylämäki ja askel painoi. Yllätyin, että jaksoin kuitenkin juosta mäen ylös. Ehkä tämä ei tähän sittenkään kaadu! Juoksin neljä kilometriä ja se riitti tällä haavaa oikein mainiosti.

Ylös huonon kunnon hetteiköstä! Kuten tämänkin puun sormet osoittavat.

Seuraavana päivänä juoksin uudelleen. Oli raskasta, yhä edelleen. Tästä noustaan vielä! En luovuta! Kolmas viitonen alkoi jo sujua. Kehoni muisti taas, kuinka juostaan. Viikon viimeinen lenkki, niska vielä hiukan perjantai-iltaisen Swallow the Sunin ja Insomniumin soitannasta nauttimisen jäljiltä kipeänä, sujui jo oikein hyvin. Pitkä lenkki vielä antaa odottaa itseään, mutta ehkä ensi viikolla jo siitäkin suoriudun. Ennen viikon viimeistä lenkkiä iltahämärissä ajattelin nyt esiin ryöpsähtänyttä pelottelijapellejen ilmiötä ja pohdin, mistä puskasta joku kaistapää hyppää eteeni. Ei onneksi hypännyt.

Puun oksistossa vaanivan hullun pellen kiiluva silmä? Ehkä kuitenkin vasta syttynyt katulamppu.

Maratonin jälkeinen flunssa

Keho päätti sitten, että olen kunnon juoksutauon tarpeessa. Juuri sitä päivänä, kun olin aikeissa kokeilla juoksulenkkiä ensi kertaa maratonin jälkeen, tunsin flunssan ensioireet. Jätin lenkin väliin, koska se nyt vaan on järkevää. Ihanaa, kun voi tehdä niin ilman mitään paineita kilometritavoitteiden karkaamisesta tai muusta terveyden kannalta toisarvoisesta asiasta. Niin vain on vierähtänyt kohta täysi viikko taudissa ja kaksi viikkoa ilman juoksemista.

Alkaa ottaa päähän. Kun on tottunut hikoilemaan säännöllisesti, sen tuomaa endorfiinia ja omaa aikaa kaipaa kummasti, jos jää sitä vaille. Huomaan, että ryhti painuu lysyyn tavallistakin enemmän. Nyt olisi ihanat kuulaan aurinkoiset syyskelitkin! Juuri innostuttuani uusista treenimuodoista, en pääsekään niitä kokeilemaan, voi höh.

Toisaalta huomaan muuhun puuhailuun käytettävissä olevan ajan lisääntyneen huimasti. Koska tauti ei ole niin paha, että olisin täysin kanveesissa, olen ehtinyt tehdä kaikenlaista. Sain pestyä talon ikkunat, mikä on suuri inhokkityöni. Itse suoritus on nopea ja simppeli, kunhan ensin on tehnyt kaiken ärsyttävän oheistyön ja voittanut kaikki hankaluudet, eli siirtänyt suuret ja pienet kalusteet pois tieltä, vuorannut ympäristön pyyhkeillä, yrittänyt avata ikkunaa, todennut sen jumittuneen, pohtinut päänsä puhki erilaisia keinoja avata ikkunaa rikkomatta karmeja, luovuttamisen jälkeen päättänyt pestä ikkunan ulkopinnan viereisen ikkunan kautta. Jos ikkuna sijaitsee yläkerrassa, muodostuu hommasta Cliffhanger-tyylinen seikkailu, jossa keikutaan hankalassa asennossa tyhjyyden yllä varren päässä oleva härveli kädessä. Vaikka en ole päässyt juoksemaan, olen siis kuitenkin harrastanut jonkinlaista pilateksen, ilmajoogan ja keppijumpan sekoitusta. Hyvää vaihtelua juoksulle!

Olen myös ehtinyt suunnitella käsityöharrastuksen uudelleen elvyttämistä. En ole koskenut neulepuikkoihin yhteentoista vuoteen ajanpuutteen takia. Suunnilleen yhtä kauan olen ollut äiti ja on täytynyt asettaa asioita tärkeysjärjestykseen. Nyt ajattelin aloittaa neulomalla sukat lapsille, ihan vain nähdäkseni tuleeko siitä mitään. Katsotaan, pääsenkö edes alkuun. Pian tauti helpottaa, alan taas juosta ja ihmettelen, miten saan ajan riittämään kaikkeen. On kuitenkin lohdullista huomata, että kiinnostavaa tekemistä löytyy sittenkin, jos joskus en voikaan harrastaa liikuntaa ollenkaan.

Muokattu:
Juuri, kun pääsin ihmettelemästä, kuinka paljon voi kipeänäkin saada aikaan, alkoi kehittyä palelu, pään sisäisen räkämäärän aiheuttama särky ja hömelöys. Ehkäpä sittenkin yritän levätä ihan oikeasti, muutenkin kuin juoksemattomuudella.