Rukan reissu ja pikkuviitoset

Rukan maisemissa

Flunssan alusta oli kulunut kaksi viikkoa ja tauti vain jatkui. Usko alkoi jo loppua. Olin päättänyt, etten juokse ennen kuin koittaa aamu, jolloin en enää niistä keltaista räkää. Alkoi syysloma ja lähdimme perheellä Rukalle.

Näihin maisemiin olimme lähdössä, ei hassumpaa.

Olimme varanneet mökin kolmeksi yöksi, suunnitelmana patikoida kahden päivän aikana niin paljon, kuin lapset jaksavat. Taudin suhteen tilanne oli jo toiveikas, mutta sitten huomasin silmän punoittavan. Jos ensin on flunssa, sitten keston perusteella tulehtuneet poskiontelot, niin silmätulehdushan siitä vielä puuttui! Silmä punoitti, muttei rähminyt, joten otin rennosti sen suhteen.

Ensimmäisenä päivänä kiersimme Pienen Karhunkierroksen. Reitti oli lapsille sopivan virikkeellinen riippusiltoineen ja taukopaikkoineen. Pieninkin kun on jo koululainen, pystyy jopa tällaisia yli kymmenen kilometrin reittejä menemään. Oma syke kyllä nousi mojovasti pahimmissa nousuissa. Ei ollut jäljeäkään maratonkunnosta. Masentavaa ja sisuunnuttavaa. Kunhan tästä nousen ja paranen, treenaan kuin mielipuoli!

Reiteillä oli köysiä viritelty pahimpiin kohtiin.

Toisen päivän ohjelmassa oli Ison Karhunkierroksen loppupätkä Konttaiselta Saaruaan. Jätimme auton Saaruaan ja ajoimme taksilla Konttaiseen. Kävimme ensin huiputtamassa Konttaisenvaaran, sitten aloimme edetä kohti Valtavaaraa. Lapsissa näkyi jo merkkejä väsymyksestä. Reitti oli haastava, jyrkkiä portaita ja kivikkoa. Maisemat olisivat olleet hyvällä säällä upeat, nyt ne peittyivät usvaan. Polkujuoksijamieheni muisteli Karhunkierroksen ultran loppumatkaa samalla, kun kuljimme. Minusta tuntui, että kaikki polkujuoksuun liittyvä on tarkoitettu kertaluokkaa paremmille kulkijoille, kuin itse olen. Kävelykin oli raskasta, ihan mahdottoman raskasta. Päätös nousta tästä suosta ja murheen alhosta takaisin treenien pariin vahvistui entisestään.

Valtavaaralla oli niin hyytävän kylmää ja kosteaa, että puiden oksat olivat huurteessa.

Taas lenkille, vihdoin viimein

Kotiin päästyä lähdin kokeilemaan juoksua ihan varovaisesti. Tamineita päälle pukiessa tunnelma oli hartaan juhlava, hiukan surumielinenkin. Ensi askeleet tuntuivat raskailta. Masensi. Tuli ylämäki ja askel painoi. Yllätyin, että jaksoin kuitenkin juosta mäen ylös. Ehkä tämä ei tähän sittenkään kaadu! Juoksin neljä kilometriä ja se riitti tällä haavaa oikein mainiosti.

Ylös huonon kunnon hetteiköstä! Kuten tämänkin puun sormet osoittavat.

Seuraavana päivänä juoksin uudelleen. Oli raskasta, yhä edelleen. Tästä noustaan vielä! En luovuta! Kolmas viitonen alkoi jo sujua. Kehoni muisti taas, kuinka juostaan. Viikon viimeinen lenkki, niska vielä hiukan perjantai-iltaisen Swallow the Sunin ja Insomniumin soitannasta nauttimisen jäljiltä kipeänä, sujui jo oikein hyvin. Pitkä lenkki vielä antaa odottaa itseään, mutta ehkä ensi viikolla jo siitäkin suoriudun. Ennen viikon viimeistä lenkkiä iltahämärissä ajattelin nyt esiin ryöpsähtänyttä pelottelijapellejen ilmiötä ja pohdin, mistä puskasta joku kaistapää hyppää eteeni. Ei onneksi hypännyt.

Puun oksistossa vaanivan hullun pellen kiiluva silmä? Ehkä kuitenkin vasta syttynyt katulamppu.