KeKe: kevyen viikon jälkeen tuli kevät!

Kevyellä viikolla juoksin muistini mukaan vain yhden lenkin. Sen tein keskiviikkoaamuna kahdeksan kilometrin mittaisena. Tarkoitus oli juosta enemmänkin, mutta se vain jäi. Juoksin kesäkengillä ja tuntui huiman kevyeltä. Perjantaina kävin hierojalla ja johan teki gutaa. Jumeja löytyi kintuista vaikka muille jakaa.

Maanantaina lähdin taas lenkille testaamaan, miten hieronta oli tepsinyt. Hyvältä tuntui, tosi hyvältä! Seuraavan kolmen viikon jaksolle suunnittelin maratonvauhtisia juoksuja, mutta vielä ei ollut niiden aika.

Aamulla satoi lunta ja siksi pakkasin töihin mukaan nastalenkkarit. "Jurskis jurskis" ne sanoivat kuivalla asfaltilla.

Tiistai-iltana vetäisin kolmikilometrisen pikkulenkin räntäsateessa. Virkistävää! Keskiviikkoaamuna aloitin jännittynein mielin viikon vauhtilenkkiä. Mahaan sattui. Pohdin, mitä ihmettä tästä tulee. Luvassa oli kahdeksan kilometriä, joista kolme ja puoli maratonvauhdilla. Kun maratonvauhtinen pätkä alkoi, se olikin ihmeen helppoa. Ai että! Selvästi huomasi, mitä vauhtia on edetty muutaman kerran ennenkin ja kymmeniä kilometrejä putkeen. Tämä loi taas uskoa huomiseen.

Torstai oli ulkoilupäivä. Koko yläkoulu oli pihalla, joko laskettelurinteessä tai oheisaktiviteeteissa. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Minä kehnona laskettelijana valvoin oheisaktiviteetteja ja huolehdin samalla d-vitamiinin saannistani. Voiko olla parempaa?

Ja tästä vielä maksetaan! Aah.

Perjantaina juoksin viikon viimeisen lenkin jo aamupäivällä. Aurinko paistoi ihanasti ja askel lensi.

Paluu arkeen kamalilla vedoilla

Loman jälkeen arki löi taas päälle täydellä voimallaan. Kaksi ensimmäistä lenkkiä olivat kolmen kilometrin pituisia ja molemmilla kerroilla tuntui, että olisin voinut ja halunnut juosta kolme kertaa pidemmälle. Jalat tuntuivat hiihtopainotteisen loman jälkeen juoksuun hyvin kevyiltä ja energisiltä. Kiinnostaisi kovasti nähdä, miltä pitkä lenkki tuntuu. Se jäisi nyt toistaiseksi nähtäväksi.

Torstaina juoksin vetolenkin. Tuntui raskaalta, ihan hullun raskaalta. Kamalaa. Perjantai-iltana ehdin taas kolmosen. Eikä sekään tuntunut hyvältä. Lauantaina oli upea keli. Aurinko paistoi ja pysyin sisätiloissa tehden rästiin jääneitä hommia. Viikon viimeinen lenkki oli sunnuntaina auringon mentyä pilveen, toinen vetolenkki. Onneksi aurinko näyttäytyi edes hetken verran, ei tuntunut niin älyttömältä tämä toimintajärjestys. Alkuun tuntui tosi raskaalta taas. Ei meinaa nyt sujua, ei millään. Otin kaksi vajaan kahden kilometrin mittaista vetoa. Toisella vedolla tuli merkillinen tunne, ihan kuin jalat olisivat jotenkin kehosta irralliset osat, jotka vievät minua eteenpäin ja katselisin maanpintaa jotenkin yläpuolelta, kuin polkupyörän selästä.

Enää ei voi puhua talvijuoksusta.

Hiihtoloma Äkäslompolossa

Hiihtoloman koitettua lähdimme perheellä Äkäslompoloon lomanviettoon. Pakkasimme lauantaina ja ajoimme sunnuntaina. Olimme varanneet rivitalonpätkän läheltä Äkäslompolon keskustaa. Lapset halusivat heti illalla hiihtämään ja sen sallimme. Kävin samalla itsekin kokeilemassa suksien luistoa.

Maanantaina oli laskettelupäivä. Lapsista kaksi kolmesta lasketteli isännän kanssa ja minä viihdyin kuopuksen kanssa pulkkamäessä Ylläsjärven puolella. Sää oli kaunis ja aurinkoinen. Leppoisa päivän paistattelu teki hyvää pakkaus- ja matkustusväsymykselle. Iltapäivällä palasimme vielä rinteeseen Äkäslompolon puolelta, kuopuskin haki hiukan tuntumaa laskettelusuksiin mattohissin äärellä.

Näkymä mattohissiltä Kellostapulin suuntaan.

Illalla kävin vielä oman hiihtolenkin valoladuilla. Se oli ensimmäinen omavauhtinen hiihto tänä talvena ja tottakai suuntasin fiksuna tyttönä heti legendaariseen Isometsän nousuun. Se oli tiukka, mutta yllättävän kiivettävä.

Tiistaina suuntasimme ladulle. Miehet lähtivät pitkälle lenkille ja naiset vähän lyhyemmälle. Ajoin autolla Kesänkijärven parkkipaikalle ja siitä jatkoimme suksilla eteenpäin. Kitinäksi meinasi mennä, mutta sinnikkäästi yritin pitää positiivisuutta yllä. Tässä auttoivat huomattavasti lupaukset pillimehuista ja Kesängin Keitaan munkkikaakaoista. Tytöt saivat valita, mennäänkö metsän vai järven kautta. Vastatuuli oikeastaan päätti puolestamme, että suuntaisimme metsään. Keitaalla tytöt hörppäsivät pillimehut ja yllättäen sain heidät houkuteltua vielä jatkamaan jonkun matkaa Latvamajan suuntaan. Olin pukenut liian vähän päälle ja sormiani palelsi. Tein vetoja eteenpäin ja palasin takaisin. Vetojen aikana tytöt olivat tehneet lumeen jälkiä ja minun piti arvata, minkä eläimen ne olivat (hyviä arvauksia olivat esim. sinivalas, muurahaiskarhu ja kärpäsparvi). Keitaalla nautimme ansaitut munkkikaakaot ja jatkoimme sitten takaisin autolle metsäreittiä.

Naisten retkellä perässähiihtäjänä.

Iltapäivällä lapset lepäsivät mökissä, kun kävimme siipan kanssa oman lenkin Kellostapulinkurun kautta. Nousu kurulle oli pitkä ja raskas, mutta kuru itse yhtä hieno kuin muistinkin. Todella vaikuttava paikka lumitöyräineen ja käkkäräisine huurteisine puineen. Lumivyöryvaaran takia pidimme kurussa pientä välimatkaa toisistamme.

Illalla piti käydä kaupassa ja luonto kiitti, kun päätin lähteä sinne juosten. Tämä oli yllättävä kokemus. Kaksi peräkkäistä raskaahkoa hiihtopäivää takana ja silti jalat tuntuivat kevyiltä ja vauhti kasvoi ihan itsestään. Tässä jos jossain on oikeaa liikunnan riemua!

Keskiviikko oli lepopäivä. Lilluimme Levin kylpylässä monta tuntia. Illalla kävin oman hiihtolenkin. Koska pääsin lähtemään myöhään liikkeelle, hiihdin suurimman osan valoladulla. Kävin Navettagallerialla kääntymässä, jotta ehdin valoladulle ennen hämärän tuloa.

Torstaina pidimme superhiihtopäivän. Aamulla isäntä ja nopeimmat lapset lähtivät hiihtämään kohti Kotamajaa. Minä ajoin nuorimman kanssa Navettagallerialle. Sieltä lähdimme suksilla suorinta tietä Kotamajan suuntaan. Reitti nousi tasaiseen tahtiin, mutta pieniä evästaukoja pitäen jaksoimme hyvin. Kotamajalla odottelimme muuta perhettä saapuvaksi. Joimme koko porukalla munkkikaakaot. Perheen miehet lähtivät jatkamaan kohti Kukastunturia, me naiset jatkoimme suorinta tietä kohti autoa. Loiva alamäki oli leppoisaa laskettavaa. Bongailimme tykkylumipalloja, joita tytöt kutsuivat hatuiksi. Aikaa koko reissu vei nelisen tuntia.

Näkymä Kotamajalta.

Mökille päästyä söimme ruuan ja sitten lähdin isännän kanssa omalle Kukaksen huiputtamisretkelleni, jota olin toivonut koko ajan. Jalat painoivat yllättävästi ja loiva nousu otti voimille. Mietin mielessäni, kenen idea tämä hullutus oikein oli. Kun käännyimme Kukaksen viitan mukaiselle ladulle, nousu jyrkkeni ja latu pehmeni. Myös pää pehmeni. Oli jano. Ärsytti. Kun alettiin päästä ylös, alkoi maisema avartua. Huurteiset puut olivat kauniita, kevyt tuulenvire kävi. Aurinko teki jo matkaa kohti läntistä horisonttia. Lopulta olimme laella, josta avautui upea näkymä joka suuntaan. Nyt irtosi jo hymy ja kaikki tuska unohtui. Tämän takia haluan tänne aina uudelleen! Valokuvasimme ja lähdimme sitten alaspäin. Valokuvaaminen tuulisella laella yhdistettynä pitkään alamäkeen sai minut tuskaisen tietoiseksi sormistani, jotka olivat hiljalleen muuttumassa jääpuikoiksi. Loppumatka oli käytännössä koko ajan alamäkeä. Perillä mökissä iski melkoinen paleluhorkka. Sauna teki hyvää sen päälle.

Kukastunturin laella.

Viimeisenä lomapäivänä seisoskelin taas rinteessä pikkulaskettelijan seurana. Kävin myös omalla lenkillä hyvästelemässä hiihtäen tunturit. Jospa näen ne vielä pian uudelleen!