Tallustelua

Maanantaina koitti taas pitkän lenkin hetki. Se uhkasi kaatua yllättävään työtehtävään, mutta sain sen sovittua pois. Lähdin viimeisen valvontavuoroni jälkeen tallustamaan maantien laitaa. Askel oli kevyt ja miellyttävä, sää hitusen plussalla. Jossain puoliväliä ennen alkoi meno käydä raskaaksi. Juoksin maalaismaisemassa ja pohdin, millaista väkeä tienvarren taloissa asuu ja millaisia tarinoita talojen elämä pitää sisällään. Kun tuli yhdeksän kilometriä täyteen, käännyin takaisin. Pian ymmärsin, miksi askel oli hetki sitten tuntunut raskaalta, koska sain nyt hölkätä pitkät pätkät loivaa alamäkeä. Lenkin lopussa vasen lonkka alkoi jumittaa. Merkki siitä, että pitäisi saada enemmän lenkkiä.

Maantien laitaa.

Loput viikon juoksut olivatkin hyvin lyhyitä ja satunnaisia. Jatkan silti sinnikkäästi yrittämistä, en ole valmis luopumaan kunnostani!

Flow, vihdoin!

Ihme ja kumma, ensimmäinen pitkän lenkin mentävä aukko aikataulusta löytyi maanantaipäivästä. Lähdin siis silloin matkaan. Ai, kuinka hyvältä tuntui, kun ei tarvinnut heti lopettaa. Sai jatkaa juoksua lämpenemisen jälkeenkin. Ihan uskomaton tunne, hölkätä maantien laitaa maalaismaisemassa omiin ajatuksiin vajonneena. Tätä olin kaivannut!

Ajatukset lentelivät ties missä taivaissa.

Tiistaiaamuna ehdin käydä vielä lyhyen lenkin, keskiviikkona enää en. Torstaina ja perjantaina ehdin taas. Lauantain liikunnat olivat lasten kanssa hiihtämistä ja Red Bull Crashed Ice -alamäkiluistelutapahtumassa tallustelua. Tallustelu tapahtui laskettelurinteessä, joten kyllä siinäkin ihan lämmin tuli. Tapahtumassa oli hyvä meininki ja laji vauhdikas ja jännittävä. En kyllä itse uskaltaisi, en millään! Laskettelurinteessä alas tulemiseenkin kerään vielä rohkeutta.

Alamäkiluistelurata juhlavalaistuksessa.

Kovan viikon yritelmä

Täksi viikoksi yritin kovaa viikkoa. Se uhkasi jäädä yritykseksi, koska ehdin oikealle lenkille vasta keskiviikkoaamuna. Silloinkin kävin vain hätäisen kolmosen. Kovin pienistä murusista pitää viikkokilometrit koostaa. Lopputulos "kovalle" viikolle oli lopulta liuta kolmosia, joita niitäkin piti oikein väkisin tunkea aikatauluun. Kinttuni menivät ihan jumiin noin lyhyistä matkoista, joten kaipa sen voi kovuudeksi senkin laskea.

Eka kolmonen. Hiljainen on kylätie.

Toka kolmonen. Aika on pysähtynyt.

Kolmas kolmonen. Petäjä kurkottaa korkeuksiin.

Neljäs kolmonen. Kun katsot ylös, näet lonkerot.

Takaisin treenirytmiin, melkein

Joululomaa on yhä jäljellä, joten päätin yrittää juosta joka päivä. Viikon ensimmäinen lenkki oli tahmea kahdeksikko. Jalat painoivat, näköjään peräkkäiset lenkit ovat näin äkkiseltään tauon jälkeen kova juttu. Yritin keskittyä ympäristön ihailemiseen unohtaakseni hetkeksi tönkköjalkani.

Ihmisen ja taivaan välissä seisovat puut, mustat kuin hiili.

Seurvaavana päivänä olo oli oudon huono. Vatsa oli sekaisin ja heikotti. En lähtenyt lenkille, mikä harmitti kovin. Olotila koheni onneksi vuorokaudessa ja keskiviikkona pääsin rytmiin takaisin. Aurinko paistoi upeasti, mutta pakkasta oli ronskihkosti, -16 astetta. Juoksu kulki silti yllättävän hyvin.

Naamioituneen hiipparin on nähty liikkuvan järven rannassa. Todellisuudessa aurinkolasit huurtuivat niin nopeasti, etten voinut käytännösä ollenkaan pitää niitä päässä.

Pakkanen jatkoi kiristymistään ja seuraavana päivänä oli jo -20. Sää oli upea, joten lähdin juoksemaan. Pitkien alusvaatteiden lisäksi fleecekerrasto ja ohut juoksuasu. Kypärämyssy, puffi ja fleecepipo. Rukkaset. Olin unohtanut laittaa kypärämyssyn eilisen jäljiltä kuivumaan ja se oli ällöttävän kostea. Koska se kastuisi kuitenkin hyvin nopeasti, en antanut asian haitata. Kaksi kangaskerrosta naaman edessä sai aluksi aikaan ahdistuksen, mutta totesin vauvojenkin hengittävän kantoliinassa, joten en minäkään tässä tukehtuisi. Vauvat tosin eivät urheile liinassa, mutta voihan sitä juosta rauhallisesti. Raskaasti puettuna juoksukin tuntuu, no, raskaalta. Ei onneksi koko aikaa, ihan hyvä juoksuflow vallitsi parhaimmillaan. Rukkaset olivan ihan märät hiestä, mutta ei niitä voinut pakkasessa ottaa poiskaan. Ripset jäätyivät kiinni toisiinsa. Takaisin kotiin tullessa lapseni totesi minun näyttävän ihan rosvolta.

Upea sää. Vaan hyisen kylmä. Uskalsinpas lähteä silti lenkille!

Loppiaisena suunnittelimme siipan kanssa kimppalenkkiä. Lapsi lähti edeltä kaverikylään kävellen. Pian hän soitti, ettei löydäkään oikeaa ovea rivitaloviidakosta. Päätimme tehdä pikaisen lähdön, lenkkeillä kyläpaikan ohi ja opastaa lapsi perille. Juoksu muuttui pian kadonneen lapsen paniikinhuuruiseksi etsinnäksi. Onneksi homma ratkesi pian. Lapsen puhelimen akku oli hyytynyt pakkasessa ja hän oli kävellyt kotiin. Saatoin lapsen kaverikylään ja jatkoimme siitä siipan kanssa lenkille. Tuntui sekä kylmyyden että lapsen katoamisen aiheuttaman kauhun jälkitilan väristyksiä.

Lauantaina juoksin pitkän lenkin. Sää oli lauhtunut muutamaan pakkasasteeseen, mikä tuntui ihanalta. Lunta oli satanut runsaasti ja teitä ei oltu ehditty aurata ennen lähtöäni. Tuppurainen lumi oli raskasta astua, mutta se haittasi yllättävän vähän. Loppumatkasta sain jo hölkätä auratuilla reiteillä. Lenkki kahdenkymmenen kilometrin mitastaan huolimatta jätti sen verran mehuja jäljelle, että jaksoin hyvin vielä kokata ruuan ja kolata pihan.

Raskas juoksualusta.

Olenko joskus juossut?

Kun työt loppuivat ja joululoma alkoi, alkoi myös flunssa. Sitä kesti melkein kaksi viikkoa. Ehdin jo unohtaa lenkkeilyn ja ihmetellä, kuinka moista touhua olenkin joskus harrastanut. Kunnes uudenvuodenaattona koitti ihmeellinen hetki. Aamulla olo oli virkeä, eikä nenästä irronnut huuhtelemallakaan kovin suurta limamäärää. Päätin tehdä uhkarohkean teon ja kokeilla juoksemista. Lähdin kiertämään jäistä kuntopolkua, jossa oli jäähän painautuneet ladun jäännökset. Juoksin onnellisena eteenpäin ja ihmettelin, miten hyvin kulkeekaan. Kun saavuin suuren mäen toiselle puolelle, jossa on varjoisampaa ja kylmempää, latu olikin paikoitellen melko hiihdettävä. Tajusin tämän siitä, että vastaan tuli hiihtäjä. Hiukan nolotti juosta latupohjalla, mutta todellakaan alkupään kunnosta ei voinut mitenkään päätellä, että täällä voisi joku oikeasti hiihtää. Hölkkäsin lenkin loppuun. Elämä hymyili.

Kammottava iljanne. Onneksi Icebug ei lipsu. Paitsi, että lipsui ihmeen paljon. Mitä lie teräsjäätä tämäkin, kun nasta ei meinaa purra.

Lähdin innoissani lenkille heti seuraavana päivänä uudelleen. Kulki yhä. Kyllä se tästä taas lähtee!