Otsikko on laulun nimi. Sitä laulua lauloi jo kauan sitten manan majoille siirtynyt pappani ja se alkoi soida päässäni, kun ajattelin tämän viikon lenkkejäni. Laulussa sanotaan yhdessä kohtaa, että "voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla". Korvaa sana "leipäni" sanalla "hölkkäni", niin se kuvaa hyvin juoksemisteni nykytilaa. Askel siellä, toinen täällä. Pitäisi löytää vielä yksi vaihe lisää, jotta kykenisi kahden urheilevan aikuisen ja kolmen lapsen taloudessa työn, lastenhoidon, huushollin ja raksan lisäksi tunkemaan aikatauluun yhtään tätä pidempiä yhtäjaksoisia lenkkejä.
Torstai-ilta. Arjen aikataulu painaa päälle. Kiire kiukuttaa ja ärsyttää. Ovi takana kolahtaa kiinni. Härveli ranteessa sanoo "piip". Alkaa hymyilyttää. On vain keveät askeleet. Taps, taps, taps, taps. Nouseva kuu möllöttää pimeällä taivaalla. Hengitän.
Perjantaiaamu. Lapsen kanssa eskarille kävelemässä. Vähän myöhässä, mutta kyllä me vielä ehditään. VOI TAIVAHAN TALIKYNTTILÄT (oikeasti jonkin verran painokelvottomampia sanoja, mutta sensuroin ne, koska tätä saattavat lukea alaikäisetkin)!!! Missä eskarireppu on??? Lapsi jää isosiskon kanssa kävelemään rauhallisesti eteenpäin. Otan napakan kiihdytyksen ylämäkeen, harpon kotiovelle ja nappaan repun sekä kumpparikassin mukaan. Sitten rennon reipasta rullailua alas mäkeä. Lapsi kulkee eskarimatkaa nykyään mielellään juosten, onneksi. Äidin tyttö.
Perjantai-ilta. Amorphisin keikka tiedossa. Jos lähden viisi yli menevällä bussilla, ehdin sitä ennen hakea unohtuneen synttärilahjan ennen kauppojen kiinni menemistä. Ensin on kuitenkin laitettava lapsille iltapala pöytään ja korjattava se pois. Huolehdittava hammaspesut ja vaatteiden riisumiset. Haettava oma ja ystävän lapsi Halloween-juhlista. Tämä kaikki on tehtävä itse, jotta perheenpää saa valmistautua rauhassa omaan ultrajuoksuunsa. Kiirehän siinä tulee. Ehdin vielä bussiin, jos pistän juoksuksi. Metallikärkiset maiharit ovat todella huonot juoksujalkineet. Kokemus vetää epömukavuudessaan vertoja luistelumonoilla juoksemiselle. Onneksi on alamäki. Ehdin bussiin ja aikaa jää vielä ylikin. Illan aikana tulee ihan tosissaan hiki, eikä se johdu juoksemisesta.
Lauantaiaamu, pyhäinpäivä. Perheenpää on lähtenyt ultrajuoksulleen jo ennen muiden heräämistä. Edellisyön riekkuminen tuntuu kepeänä mielenä ja raskaina jalkoina. Raskaat jalat pystyvät silti juoksemaan, joten vien tytöt uimakouluun ja lähden itse lenkille. Tajuan, että tänään tarjoutuu peräti puolentoista tunnin aikaikkuna juoksua varten keskipäivällä, kun eskari menee kaverisynttäreille. Oi, siunatut synttärit!
Lopuksi vielä annan vinkin kaikille heille, jotka irrottavat varpaistaan kynsiä vaikkapa juoksemalla pitkiä matkoja. Kolme kuukautta kynnen irtoamisesta uusi tilalle kasvava kynsi on vielä niin hento, ettei sen päälle kannata pudottaa mitään kovaa ja teräväreunaista, sanotaan vaikka posliinilautasta pesukoneesta. Se voi sattua. Ihan vähän vaan. Mitä nyt vähän tähtiä näkyi. Ja suu ulvoi niin, että piti lapsia rauhoitella. Ei hätää, kaikki hyvin. Äiti vaan huutaa, mutta kyllä tämä tästä. Ei edes haavaa tullut. Eikä näy verta.
Muokkaus. Tapio Rautavaara esitti aikoinaan kappaletta "Juokse sinä humma". Urheilumies. Hyvin sopii siis urheilublogiinkin. Kyllä tämä tamma ainakin yrittää kovasti totella käskyä.