Tämän blogin kirjoittajasta

Blogin otsikko on valittu maailman parhaan musiikkiorkesterin erästä kappaleen nimeä mukaillen. Se sopii tähän oikein hyvin kolmesta syystä. Ensimmäinen on se, että tämä on juoksuaiheinen blogi (ja Iron Maiden on huippu). Toinen syy on se, että asun korkeahkon mäen päällä. Tämän saan tuntea nahoissani (tai no, pohkeissani) joka kerta lenkiltä palatessa. Oli lenkkiä takana viisi tai kaksikymmentäviisi kilometriä, niin aina on edessä se sama taivaaseen kurottava ylämäki. Kolmas syy on se, että kappale menee jotakuinkin näin: "run to the hills, run for your lives...". Juokseminen on pelastanut minut monen monta kertaa katoamasta kokonaan kodin, päiväkodin ja työpaikan muodostamaan Bermudan kolmioon. Se on ollut viimeinen oma juttu, josta olen pitänyt kiinni tiukkoinakin aikoina. Nyt elämän helpottuminen lasten kasvaessa näkyy siinä, että ehdin juosta entistä enemmän. Mikäs sen mukavampaa!

Juoksen enimmäkseen maantiellä, vaihtelevan pituisia matkoja vaihtelevina aikoina. Normaali perhehärdelli tekee sen, että luontaisesti tulee harjoiteltua juoksemista väsyneenä, virkeänä, tyhjällä vatsalla, täydellä vatsalla, aamulla, illalla, säällä kuin säällä. Olen juossut (tai vatsavaivojen takia juoksukävellyt) neljä maratonia ja useita lyhyempiä "kilpailu"matkoja. Kilpailu tuntuu sanana hassulta, kun ajattelen omaa hitaahkoa vauhtiani ja välillä melko laiskaa ja kilpailuvietitöntä asennetta kesken "kilpailun". Minkäänlaista kilpaurheilutaustaa minulla ei ole, tämä on puhtaasti aikuisiällä syntynyt hurahdus. Kilpailenkin lähinnä itseäni vastaan. Ja niitä pään sisäisiä peikkoja vastaan, jotka houkuttelevat keskeyttämään heti ikävän olon yllättäessä. Olen jo todella paljon pidemmällä tässä juoksuhommassa, kuin olisin ikinä aiemmin uskonut olevani. Tästä on suunta ylöspäin! Kohti kovempia vauhteja ja keveämpiä kilometrejä. Ja ainakin ylöspäin kohti mäen lakea, joka ikinen lenkki kotiin palatessa.