Vuosia kestäneen yhä lisääntyvän tavoitteellisen juoksemisen jälkeen päätin tänä syksynä pitää ylimenokauden, koska oikeatkin urheilijat tekevät niin. Todellinen syy oli se, että kyllästyin jatkuvaan koipien äärirajoille vetämiseen, siihen tunteeseen ennen lepoviikkoa, että jalat ovat ihan tukossa. Kyllästyin myös lenkkien aiheuttamaan tungokseen perheen aikatauluissa ja ainaiseen ajan organisoimiseen ja tehostamiseen. Halusin kokeilla, miltä tuntuu elää normaalin sunnuntailenkkeilijän elämää.
Miltä tämä sitten tuntuu? Syysloma meni juuri ja lenkkeilin päiväsaikaan pari kertaa. Töiden alettua taas loman jälkeen olen juossut yhden kerran. Lomalenkit olivat rentouttavia, tai sitten eivät olleet. Koska perheenpää oli töissä, vastasin lenkin aikanakin lasten hyvinvoinnista, mikä tiesi puhelimen soimista säännöllisesti, koska "toi kiusaa" tai "saanko mennä kaverille". Huomaan myös selkeästi, että juoksun jälkeistä endorfiinilatausta on nyt ollut tarjolla vähemmän ja se ei auta alkavasta kaamosajasta selviytymistä. Aikaa kyllä on enemmän, koska kolmituntisen pitkän lenkin oheistoimintoineen puuttuminen viikonlopun ohjelmasta vapauttaa aikaa melkoisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti