Kun sää kylmenee, on vähitellen lisättävä vaatetusta. Urheilukäsineitä myydään kaupoissa monenlaisia. Vaihtoehtoisesti voi käyttää äidin neulomia ihanan pehmoisiksi vuosien aikana kuluneita villasormikkaita. Onneksi juoksu on melko vähän välineurheilua. Ilman kuvassa näkyvää sykemittarin kelloakin pärjäisi mainiosti. Tottumista se tosin vaatisi, nyt kun olen sitä oppinut käyttämään. Käytän pelkkää kelloa, en sykemittaria, koska inhoan rinnan ympäri tulevaa ahdistavaa remmiä, joka samaan aikaan sekä puristaa että uhkaa pudota.
Takki oli taas kaivettava kesävarastosta päälle. No okei, tunnustan! En saanut koskaan aikaiseksi siirtää talvikamoja yhtään minnekään, siinä ne lojuivat eteisessä koko kesäkauden. Kuitenkin totesin taas, että on hiukan helpompi sujauttaa puhelin takin taskuun, kuin alkaa viritellä sitä vyölaukkuun. Jotain hyvääkin siis on talven tulossa lenkkeilyn kannalta.
Pimeässä illassa taivaltaessa ymmärtää hyvin, mistä pyhäinpäivään liitetty kauhuestetiikka kumpuaa. Katulampun valossa kaljut puiden oksat näyttävät suorastaan hyytäviltä. Lenkkeilyreitin valaistus saa pimeän metsän vaikuttamaan entistäkin pimeämmältä. Yksinäinen jänis loikki metsästä ja jatkoi pitkin latupohjaa, puoliksi odotin jo jonkin pedon hyökkäävän sen kimppuun. Ei hyökännyt, pupu jatkoi tyytyväisenä matkaansa. Oma juoksu kulki kevyesti, kuten ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti