Kirkonkellojen kumu kaikui hartaan hetken merkkinä, kun juhlistimme jouluaattoa polkulenkillä yhdessä siipan kanssa runoilija Immi Hellenin hengessä.
"Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täällä palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.”
voi täällä palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.”
Polkujuoksu on äkkiseltään raskasta. Pohkeet ovat kovilla. Polku on mutainen ja täynnä liukkaita juuria ja kiviä. Kaikki keskittyminen on pantava pystyssä pysymiseen vauhdissa. Joskus maratonharrastuksen alkuaikoina haaveilin olevani Vaarojen Maratonin lähtöviivalla jonain päivänä. Se päivä tuntuu yhä hyvin kaukaiselta.
Joulupäivänä lähdin pitkälle lenkille hetken mielijohteesta. Valitsin lähitienoon järvistä sen, jonka ympäri juosten tulee kotiovelta kotiovelle 14 km. Alkumatka sujui tukkoisesti, johtuen jouluruuista ja valvomisesta puolison ja The Departedin seurassa, ehkä jopa polkulenkistäkin. Sain niskaani raikkaan vesisateenkin. Se oli suorastaan hyytävän raikas, niinkuin viimassa ja kahdessa lämpöasteessa vain voi olla. Puolivälissä alkoi kulkea ja energiaa riitti. Jopa harmillisen hyvin, koska nälkä antaisi luvan mässäillä vähän vielä lisää, röyh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti