Kyrönjokimaraton

Aamu valkeni Seinäjoella viileänä, mutta poutaisena. Olimme saapuneet hotellille edellisiltana ja nyt oli tarkoitus suunnata kohti Ylistaroa, jossa juoksisimme. Olin liikkeellä juoksijaystäväni kanssa. Hotellin aamupalalla pohdin kovasti, mitä uskallan syödä. Kaurapuuroa otin, kuten myös tuoretta patonkia päällisineen, nam! Aamupalan jälkeen katsoin, että kello kymmeneltä uskallan vielä ottaa yhden juustosämpylän, sitten saa luvan riittää. Pakkasimme kamat. Vaihdoin piilolinssit silmiin ja täytin pullon urheilujuomalla. Lähdimme ajamaan.

Päämäärämme oli Ylistaron Alapään nuorisoseurantalo. Löysimme perille. Parkkeeraus oli märällä nurmikolla. Siis hyvin märällä, sukat kastuivat autolta poistuessa. Olimme varanneet puolitoista tuntia aikaa valmistautumiseen ennen lähtöä ja se tuntui hyvin sopivalta ajalta. Vaihdoimme vaatteita kylmässä huoneessa kellarikerroksessa ja valmistauduimme henkisesti. Sää oli aurinkoinen, mutta tuuli kylmästi. Koska lämpötila oli noin kahdeksan astetta, puin päälleni pitkän paidan ja pitkät trikoot. Lipitin urheilujuomaa ja odotin, milloin jännitys iskee.

Kun tuli aika siirtyä lähtöviivalle, menimme ulos. Oli kylmä! Tuuli puhalsi suoraan vaatteiden läpi ja olin ihan jäässä. Asettelin kuulokkeet korville ja suljin ulkomaailman pois. Lähtölaukaus kajahti ja juoksu alkoi. Seurani katosi saman tien kohti horisonttia. Porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, mutta annoin mennä. Kympin, puolikkaan ja kokonaisen juoksijat olivat kaikki samaan aikaan lähdössä. Juoksu tuntui raskaalta, vauhti 6:30/km. Reitti koostui neljästä kympin kierroksesta ja olin etukäteen kuvitellut toisen kierroksen helpoimmaksi ja kolmannen vaikeimmaksi. Urheilujuoman olin näköjään nauttinut liian myöhään, koska jouduin tiedustelemaan WC-tiloja jo ensimmäisellä juomapisteellä. Niitä ei ollut, mutta vieressä oli kuulemma ihan hyvä pusikko. En vielä sännännyt sinne, mutta toisella kierroksella kyllä. Koko reitillä tuo puska oli käytännössä ainoa mahdollinen paikka, koska koko muu matka juostiin maalaistalojen ja peltoaukeiden vieressä. Maisema oli kyllä kaunis, oikein viehättävä pohjalainen maalaisidylli. Joku puolikkaan juoksija tuli peesissäni lähes koko matkansa.

Laskeskelin, mihin kohtiin sijoittaisin mukana kantamieni neljän geelin nauttimisen. Päätin laittaa ne joka toiselle juomapisteelle lopusta katsoen. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska juoksu kävi melkoisen raskaaksi jo aika varhaisessa vaiheessa. Puolivälissä matkaa tuli nälkä. Otin yhdellä juomapisteellä rusinoita ja se oli virhe. Maha heitti lievän oireen tämän jälkeen ja pohdin jo, joudunko uudelleen puskareissulle. En onneksi joutunut. Reitti kulki Kyrönjoen vartta ensin toisella, sitten toisella puolella. Koska oli hyvin tuulista, se tiesi pitkää pätkää ensin vasta- sitten myötätuulta. Vaikeimpia olivat epämääräiset kilometrit kahden- ja kolmenkympin välissä. Se vaikeasti hahmotettava 26, kun olet jo juossut kauheasti ja silti et ole vielä lähelläkään maalia. Vauhti hiipui tasaisesti seitsemään minuuttiin per kilometri. Lonkkaan sattui. Muuria ei edelleekään tullut, tuli vain hiipivä väsymys. Kolmenkymmenenneljän jälkeen aloin laskea kilometrejä maaliin. Hoin mielessäni "kahdeksan, kahdeksan, kahdeksan" ja asetin etapin, milloin saan seuraavan kerran vilkaista Garminista matkaa. Loppukiriin en kyennyt, mutta sain tsempattua itseni maaliin alle viiden tunnin.

Maalissa!

Tulos on ihan hyvä siihen nähden, miten vähän olen juossut pitkiä lenkkejä ja että pidin flunssankin ihan viime metreillä. Juoksun jälkeen nautin saunan löylyistä, perunalastuista ja mehusta. Lihaskipua on, mutta hiertymiä ei tullut käytännössä ollenkaan. Väkimäärän vähyydestä johtuen sain pokaalinkin. Ei isommissa tapahtumissa ole sellaiseen mitään mahdollisutta näin hitaalla vauhdilla. Nyt lisää juoksukilometrejä kalenteriin ja tähtäin kohti ensi syksyn Finlandiaa!

Maratoniin laskeutuminen

Maratonviikolla nenä vielä vuoti, mutta olo oli muuten hyvä. Tankkasin mehuilla ja hunajateellä. Maanantaina kävin hierojalla ja keskiviikkoaamuna lyhyellä lenkillä. Lenkki tuntui tärkeältä, jotta taudin jälkeinen eka tahmalenkki ei olisi maraton. Ei tämäkään itse asiassa tahmaiselta tuntunut, ihme kyllä.

Ei ole enää nastoja autossa, joten en kyllä laita jalkaankaan!

Käytännön järjestelyt reissuun lähtöön liittyen ja sitä ennen olivat jostain syystä niin massiivisia ja monisyisiä, etten ehtinyt ajatella itse juoksua juuri ollenkaan. Oli hyvin vaikea kuvitella, miten kaikki tulisi menemään. Perjantaiaamuna otin vielä viimeiset vedot unohtamalla kännykän kotiin ja huomaamalla asian kävellessäni. Hyvin nousi jalka ylämäkeenkin!

Se fiksumpi tankkausmuona mässyjen sijasta. Jospa tämä toimisi.

Kolmannen määräviikon jännitysnäytelmä

Jännitys koski sitä, ehdinkö potea flunssan ennen maratonia. Taudin puhjetessa oli kymmenen päivää aikaa toipua. Olin juossut aamulla seitsenkilometrisen ja arponut kuumeisesti, onko kurkkutuntemus flunssaa vai allergiaa. Flunssaa se oli. Suunnitelmat lenkeistä kariutuivat siihen. Sairastaessa esitin vienoja toiveita, että tauti pysyisi poissa korvista ja poskionteloista.

Sunnuntaina näytti siltä, että ehdin hyvin parantua. Tauti oli edennyt kuin juna eri vaiheiden läpi (kurkkukipu, nenätukko, keltavihreä, limayskä) ja olo oli jo varsin hyvä. Ja mieli toiveikas.

Toinen määräviikko ja harjoitusleiri Kuopiossa

Toivuttuani Pentin Pinkaisusta aloitin taas juoksemisen. Tiistai-iltana lumisateessa kolmonen, sitten keskiviikkoaamuna auringonpaisteessa kymppi, josta vajaa alkupätkä maratonvauhtia. Tuntui kevyeltä! Kun pääsin perille, olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa lisää ja lisää. Tämä tietää hyvää.

Aina väärät kengät jalassa. Tällä kertaa en ottanut nastoja.

Torstaille suunnittelemani lenkki vaihtuikin päivistyskeikkaan kaaduttuani aamulla selälleni liukkaalla ja kokeiltuani tyhmänä kotona työpäivän jälkeen, oikaisisiko leuanvetotangossa roikkuminen nikamat. Oikaisi niin mahtavasti, että kipu löi kuin nuoli. Siellä jonossa istuskellessani viesteilin paniikissa maratonseuralleni, miten minun oikein mahtaa käydä. Lääkäri totesi, ettei ole murtumia ja liikuntaan sain luvan, kunhan en kaadu. Jee!

Innokkaana lähdinkin pitkänäperjantaina pitkälle lenkille. Vanhasta muistista kipaisin sille lenkille, joka on himpun yli puolimaratonin mittainen. Voi sitä tuskan määrää! Lenkki oli todella tarpeeseen, koska jo viidentoista kilometrin jälkeen alkoi tuntua tosissaan pahalta. Parin viikon päästä juoksen 42. Heh. Voi olla, ettei silloin naurata.

Lauantaina kävin aamulla kevyen palauttavan ja seuraavan heti samana iltana, mutta Kuopiossa. Olimme vieneet lapset äidilleni ja jatkaneet isännän kanssa kaksin matkaa eteenpäin. Juoksu tuntui raskaalta.

Tällaisia örkkejä tuli vastaan Kallaveden rannalla.

Raskaan tuntuinen juoksu edellisenä päivänä (ja riekkuminen keskellä yötä Neljän Ruusun keikalla) ei luonnollisestikaan estänyt viettämästä pääsiäissunnuntaita juosten. Polkujuoksijamieheni vei meidät Kolmisopen poluille, joissa vierähti tunti jos toinenkin. Yllätyin siitä, miten kevyttä polkujuoksu voi olla. Vauhti toki minulla oli kuin etanalla tervassa, mutta silti. Tämä oli kivaa! Jatkoimme vielä Puijon poluilla, jotta siippa saisi oman kilometritavoitteensa täyteen. Poluilla seikkaileminen on jotain, johon ruuhkavuosien puristuksessa en meinaa millään kyetä. Jos saan kalenteristani raivattua lenkin mentävän aukon, niin en vaan pysty lähtemään minnekään epämääräisesti kiertelemään ja ihmettelemään, vaan reitti ja sen kesto on oltava tiedossa jo etukäteen ja se onnistuu helpoiten tasaisella maantiellä. Tämä on ennenkaikkea oman pääni sisäinen ongelma, halu pitää langat käsissä joka suhteessa. Mutta ehkä joskus?

Trailrunner-wannabe kuvaustauolla.

Ensimmäinen määräviikko

Juoksuviikko alkoi ilmoittautumalla kahteen tapahtumaan. Juoksen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ikäsarjassa. Se on nyt ikäkriisin paikka! Apua! N40-sarja on niin kovakin vielä! Onko niin, että siinä iässä yhä tavoitteellisesti juoksevat ovat ehtineet treenata itsensä hurjaan kuntoon, eikä aloittelijoita juurikaan joukossa ole? Paitsi minä en kyllä ole hurjassa kunnossa.

Viikon alussa juoksin pari kolmosta ja muistuttelin itselleni, että lihashuoltoon olisi taas alettava panostaa. Se on nyt jostain syystä jäänyt tyystin, mikä penikkahistorialla ja alkavilla plantaarifaskiitin merkeillä ei ole ollenkaan hyvä juttu.

Keskiviikkoaamun maratonvauhtinen lenkki kulki kevyesti. Nyt olin jo selvästi oppinut löytämään riittävän hitaan vauhdin, kun Garmin ei enää herjannut liian kovasta nopeudesta.

Viikko huipentui vuoden ensimmäiseen lappujuoksuun, perinteiseen Pentin Pinkaisuun 10 km. Sää oli juoksun kannalta oikein hyvä: kolean aurinkoinen. Lämmittelin juoksemalla urheilukenttää ympäri. Jännitti. Kun lähtölaukaus kajahti, säntäsin joukon hännillä matkaan. Reitti oli mäkinen ja siksi yritin hillitä itseäni, muistellen mäkiä kauhulla edellisvuosilta. Tällä kertaa mäet eivät tuntuneetkaan juuri missään. Hengästyin kyllä ja hapottikin, kuten kuuluu. Silti vauhti ei päätä huimannut. Suuri massa oli jo kadonnut edeltä ja juoksin yksin. Puolimatkassa joku nainen ohitti minut, mutta jäi melko lähelle eteeni. Katsoin, että hänen vauhtinsa kasvaa tasaisella, mutta hidastuu mäkiin. Arvelin ohittavani hänet viimeisessä mäessä. Niin kävikin, mutta suoran päässä hän tuli rinnalleni ja ehdotti loppukiriä. Ampaisin vauhtiin ja vielä vain löytyi ruutia jaloista! Maalissa kiitin ja kättelin häntä.

Tämä oli ensimmäinen tapahtumajuoksu N40-sarjassa. Lihasvoimaa näemmä riittää, mutta vauhtikestävyys ja hapenottokyky ovat heikommat.

Toiseksi viimeisellä suoralla. Kuva: Jukka Eskelinen

Jokos se maraton on kohta?

Koko viikonloppu hujahti kuin siivillä kaikenlaisissa kotihommissa, juoksukilometrejä pyöreät 0. Maanantaina lähdin lenkille ja totesin ehtiväni viitosen sopivasti työpäivän keskellä. Olin jo huolissani, mitä ihmettä maratonista oikein tulee, jos en ikinä juokse pitkiä lenkkejä. Pyörittelin hölkätessä päässäni viikkoja ja kilometrilukemia ja totesin, että vielä ehdin hyvin ottaa kunnon määrärykäisyn ennen maratonia. Tämä rauhoitti mieltäni ja maratonkuume alkoi nousta. Jee!

Tiistaina oli satanut lunta ja maa oli jäässä. En hoksannut ottaa nastakenkiä mukaan, joten maratonvauhtinen lenkki sai siirtyä seuraavaan kertaan. Hölkkäsin leppoisan kuutosen auringonpaisteessa. Sulava lumi sai auringon hohtamaan tosi kirkkaasti silmiin. Seuraavana päivänä kävin sitten maratonvauhtisen, joka sujui yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla.

Viikonloppuna ehdin pitkälle lenkille, vihdoin ja viimein! Alkoi jo tuntua, että hommasta ei tule mitään, jos lenkit ovat aina max kahdeksan kilometrin pituisia. Menin sunnuntaina viisitoista ja se tuntui juuri sopivalta. Edellisillan Korpiklaanin keikalla riekkuminen painoi jaloissa ja päänupissa, mutta juoksu kulki silti kohtuullisen hyvin.