Koko viikonloppu hujahti kuin siivillä kaikenlaisissa kotihommissa, juoksukilometrejä pyöreät 0. Maanantaina lähdin lenkille ja totesin ehtiväni viitosen sopivasti työpäivän keskellä. Olin jo huolissani, mitä ihmettä maratonista oikein tulee, jos en ikinä juokse pitkiä lenkkejä. Pyörittelin hölkätessä päässäni viikkoja ja kilometrilukemia ja totesin, että vielä ehdin hyvin ottaa kunnon määrärykäisyn ennen maratonia. Tämä rauhoitti mieltäni ja maratonkuume alkoi nousta. Jee!
Tiistaina oli satanut lunta ja maa oli jäässä. En hoksannut ottaa nastakenkiä mukaan, joten maratonvauhtinen lenkki sai siirtyä seuraavaan kertaan. Hölkkäsin leppoisan kuutosen auringonpaisteessa. Sulava lumi sai auringon hohtamaan tosi kirkkaasti silmiin. Seuraavana päivänä kävin sitten maratonvauhtisen, joka sujui yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla.
Viikonloppuna ehdin pitkälle lenkille, vihdoin ja viimein! Alkoi jo tuntua, että hommasta ei tule mitään, jos lenkit ovat aina max kahdeksan kilometrin pituisia. Menin sunnuntaina viisitoista ja se tuntui juuri sopivalta. Edellisillan Korpiklaanin keikalla riekkuminen painoi jaloissa ja päänupissa, mutta juoksu kulki silti kohtuullisen hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti