Toinen määräviikko ja harjoitusleiri Kuopiossa

Toivuttuani Pentin Pinkaisusta aloitin taas juoksemisen. Tiistai-iltana lumisateessa kolmonen, sitten keskiviikkoaamuna auringonpaisteessa kymppi, josta vajaa alkupätkä maratonvauhtia. Tuntui kevyeltä! Kun pääsin perille, olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa lisää ja lisää. Tämä tietää hyvää.

Aina väärät kengät jalassa. Tällä kertaa en ottanut nastoja.

Torstaille suunnittelemani lenkki vaihtuikin päivistyskeikkaan kaaduttuani aamulla selälleni liukkaalla ja kokeiltuani tyhmänä kotona työpäivän jälkeen, oikaisisiko leuanvetotangossa roikkuminen nikamat. Oikaisi niin mahtavasti, että kipu löi kuin nuoli. Siellä jonossa istuskellessani viesteilin paniikissa maratonseuralleni, miten minun oikein mahtaa käydä. Lääkäri totesi, ettei ole murtumia ja liikuntaan sain luvan, kunhan en kaadu. Jee!

Innokkaana lähdinkin pitkänäperjantaina pitkälle lenkille. Vanhasta muistista kipaisin sille lenkille, joka on himpun yli puolimaratonin mittainen. Voi sitä tuskan määrää! Lenkki oli todella tarpeeseen, koska jo viidentoista kilometrin jälkeen alkoi tuntua tosissaan pahalta. Parin viikon päästä juoksen 42. Heh. Voi olla, ettei silloin naurata.

Lauantaina kävin aamulla kevyen palauttavan ja seuraavan heti samana iltana, mutta Kuopiossa. Olimme vieneet lapset äidilleni ja jatkaneet isännän kanssa kaksin matkaa eteenpäin. Juoksu tuntui raskaalta.

Tällaisia örkkejä tuli vastaan Kallaveden rannalla.

Raskaan tuntuinen juoksu edellisenä päivänä (ja riekkuminen keskellä yötä Neljän Ruusun keikalla) ei luonnollisestikaan estänyt viettämästä pääsiäissunnuntaita juosten. Polkujuoksijamieheni vei meidät Kolmisopen poluille, joissa vierähti tunti jos toinenkin. Yllätyin siitä, miten kevyttä polkujuoksu voi olla. Vauhti toki minulla oli kuin etanalla tervassa, mutta silti. Tämä oli kivaa! Jatkoimme vielä Puijon poluilla, jotta siippa saisi oman kilometritavoitteensa täyteen. Poluilla seikkaileminen on jotain, johon ruuhkavuosien puristuksessa en meinaa millään kyetä. Jos saan kalenteristani raivattua lenkin mentävän aukon, niin en vaan pysty lähtemään minnekään epämääräisesti kiertelemään ja ihmettelemään, vaan reitti ja sen kesto on oltava tiedossa jo etukäteen ja se onnistuu helpoiten tasaisella maantiellä. Tämä on ennenkaikkea oman pääni sisäinen ongelma, halu pitää langat käsissä joka suhteessa. Mutta ehkä joskus?

Trailrunner-wannabe kuvaustauolla.