Juokse sinä humma

Otsikko on laulun nimi. Sitä laulua lauloi jo kauan sitten manan majoille siirtynyt pappani ja se alkoi soida päässäni, kun ajattelin tämän viikon lenkkejäni. Laulussa sanotaan yhdessä kohtaa, että "voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla". Korvaa sana "leipäni" sanalla "hölkkäni", niin se kuvaa hyvin juoksemisteni nykytilaa. Askel siellä, toinen täällä. Pitäisi löytää vielä yksi vaihe lisää, jotta kykenisi kahden urheilevan aikuisen ja kolmen lapsen taloudessa työn, lastenhoidon, huushollin ja raksan lisäksi tunkemaan aikatauluun yhtään tätä pidempiä yhtäjaksoisia lenkkejä.

Torstai-ilta. Arjen aikataulu painaa päälle. Kiire kiukuttaa ja ärsyttää. Ovi takana kolahtaa kiinni. Härveli ranteessa sanoo "piip". Alkaa hymyilyttää. On vain keveät askeleet. Taps, taps, taps, taps. Nouseva kuu möllöttää pimeällä taivaalla. Hengitän.

Perjantaiaamu. Lapsen kanssa eskarille kävelemässä. Vähän myöhässä, mutta kyllä me vielä ehditään. VOI TAIVAHAN TALIKYNTTILÄT (oikeasti jonkin verran painokelvottomampia sanoja, mutta sensuroin ne, koska tätä saattavat lukea alaikäisetkin)!!! Missä eskarireppu on??? Lapsi jää isosiskon kanssa kävelemään rauhallisesti eteenpäin. Otan napakan kiihdytyksen ylämäkeen, harpon kotiovelle ja nappaan repun sekä kumpparikassin mukaan. Sitten rennon reipasta rullailua alas mäkeä. Lapsi kulkee eskarimatkaa nykyään mielellään juosten, onneksi. Äidin tyttö.

Perjantai-ilta. Amorphisin keikka tiedossa. Jos lähden viisi yli menevällä bussilla, ehdin sitä ennen hakea unohtuneen synttärilahjan ennen kauppojen kiinni menemistä. Ensin on kuitenkin laitettava lapsille iltapala pöytään ja korjattava se pois. Huolehdittava hammaspesut ja vaatteiden riisumiset. Haettava oma ja ystävän lapsi Halloween-juhlista. Tämä kaikki on tehtävä itse, jotta perheenpää saa valmistautua rauhassa omaan ultrajuoksuunsa. Kiirehän siinä tulee. Ehdin vielä bussiin, jos pistän juoksuksi. Metallikärkiset maiharit ovat todella huonot juoksujalkineet. Kokemus vetää epömukavuudessaan vertoja luistelumonoilla juoksemiselle. Onneksi on alamäki. Ehdin bussiin ja aikaa jää vielä ylikin. Illan aikana tulee ihan tosissaan hiki, eikä se johdu juoksemisesta.

Lauantaiaamu, pyhäinpäivä. Perheenpää on lähtenyt ultrajuoksulleen jo ennen muiden heräämistä. Edellisyön riekkuminen tuntuu kepeänä mielenä ja raskaina jalkoina. Raskaat jalat pystyvät silti juoksemaan, joten vien tytöt uimakouluun ja lähden itse lenkille. Tajuan, että tänään tarjoutuu peräti puolentoista tunnin aikaikkuna juoksua varten keskipäivällä, kun eskari menee kaverisynttäreille. Oi, siunatut synttärit!

Lopuksi vielä annan vinkin kaikille heille, jotka irrottavat varpaistaan kynsiä vaikkapa juoksemalla pitkiä matkoja. Kolme kuukautta kynnen irtoamisesta uusi tilalle kasvava kynsi on vielä niin hento, ettei sen päälle kannata pudottaa mitään kovaa ja teräväreunaista, sanotaan vaikka posliinilautasta pesukoneesta. Se voi sattua. Ihan vähän vaan. Mitä nyt vähän tähtiä näkyi. Ja suu ulvoi niin, että piti lapsia rauhoitella. Ei hätää, kaikki hyvin. Äiti vaan huutaa, mutta kyllä tämä tästä. Ei edes haavaa tullut. Eikä näy verta.

Muokkaus. Tapio Rautavaara esitti aikoinaan kappaletta "Juokse sinä humma". Urheilumies. Hyvin sopii siis urheilublogiinkin. Kyllä tämä tamma ainakin yrittää kovasti totella käskyä.

Lähestyvän pyhäinpäivän tunnelmissa

Kun sää kylmenee, on vähitellen lisättävä vaatetusta. Urheilukäsineitä myydään kaupoissa monenlaisia. Vaihtoehtoisesti voi käyttää äidin neulomia ihanan pehmoisiksi vuosien aikana kuluneita villasormikkaita. Onneksi juoksu on melko vähän välineurheilua. Ilman kuvassa näkyvää sykemittarin kelloakin pärjäisi mainiosti. Tottumista se tosin vaatisi, nyt kun olen sitä oppinut käyttämään. Käytän pelkkää kelloa, en sykemittaria, koska inhoan rinnan ympäri tulevaa ahdistavaa remmiä, joka samaan aikaan sekä puristaa että uhkaa pudota.

Takki oli taas kaivettava kesävarastosta päälle. No okei, tunnustan! En saanut koskaan aikaiseksi siirtää talvikamoja yhtään minnekään, siinä ne lojuivat eteisessä koko kesäkauden. Kuitenkin totesin taas, että on hiukan helpompi sujauttaa puhelin takin taskuun, kuin alkaa viritellä sitä vyölaukkuun. Jotain hyvääkin siis on talven tulossa lenkkeilyn kannalta.

Pimeässä illassa taivaltaessa ymmärtää hyvin, mistä pyhäinpäivään liitetty kauhuestetiikka kumpuaa. Katulampun valossa kaljut puiden oksat näyttävät suorastaan hyytäviltä. Lenkkeilyreitin valaistus saa pimeän metsän vaikuttamaan entistäkin pimeämmältä. Yksinäinen jänis loikki metsästä ja jatkoi pitkin latupohjaa, puoliksi odotin jo jonkin pedon hyökkäävän sen kimppuun. Ei hyökännyt, pupu jatkoi tyytyväisenä matkaansa. Oma juoksu kulki kevyesti, kuten ennenkin.

Tämän blogin kirjoittajasta

Blogin otsikko on valittu maailman parhaan musiikkiorkesterin erästä kappaleen nimeä mukaillen. Se sopii tähän oikein hyvin kolmesta syystä. Ensimmäinen on se, että tämä on juoksuaiheinen blogi (ja Iron Maiden on huippu). Toinen syy on se, että asun korkeahkon mäen päällä. Tämän saan tuntea nahoissani (tai no, pohkeissani) joka kerta lenkiltä palatessa. Oli lenkkiä takana viisi tai kaksikymmentäviisi kilometriä, niin aina on edessä se sama taivaaseen kurottava ylämäki. Kolmas syy on se, että kappale menee jotakuinkin näin: "run to the hills, run for your lives...". Juokseminen on pelastanut minut monen monta kertaa katoamasta kokonaan kodin, päiväkodin ja työpaikan muodostamaan Bermudan kolmioon. Se on ollut viimeinen oma juttu, josta olen pitänyt kiinni tiukkoinakin aikoina. Nyt elämän helpottuminen lasten kasvaessa näkyy siinä, että ehdin juosta entistä enemmän. Mikäs sen mukavampaa!

Juoksen enimmäkseen maantiellä, vaihtelevan pituisia matkoja vaihtelevina aikoina. Normaali perhehärdelli tekee sen, että luontaisesti tulee harjoiteltua juoksemista väsyneenä, virkeänä, tyhjällä vatsalla, täydellä vatsalla, aamulla, illalla, säällä kuin säällä. Olen juossut (tai vatsavaivojen takia juoksukävellyt) neljä maratonia ja useita lyhyempiä "kilpailu"matkoja. Kilpailu tuntuu sanana hassulta, kun ajattelen omaa hitaahkoa vauhtiani ja välillä melko laiskaa ja kilpailuvietitöntä asennetta kesken "kilpailun". Minkäänlaista kilpaurheilutaustaa minulla ei ole, tämä on puhtaasti aikuisiällä syntynyt hurahdus. Kilpailenkin lähinnä itseäni vastaan. Ja niitä pään sisäisiä peikkoja vastaan, jotka houkuttelevat keskeyttämään heti ikävän olon yllättäessä. Olen jo todella paljon pidemmällä tässä juoksuhommassa, kuin olisin ikinä aiemmin uskonut olevani. Tästä on suunta ylöspäin! Kohti kovempia vauhteja ja keveämpiä kilometrejä. Ja ainakin ylöspäin kohti mäen lakea, joka ikinen lenkki kotiin palatessa.

Pätkähölkällä

Joskus perheen arjen sujumisen kannalta juoksut on tungettava vähän sinne sun tänne sopiviin väleihin. Yksi sellainen tarjoutui, kun kaksi pientä polskivat uimakoulussa. Ylimenokaudesta huolimatta juoksen jonkin verran. Juoksu on niin kauhean paljon kätevämpää ja helpompaa kuin mikään muu liikunta. Tai no, kävely tietysti on myös helppoa, mutten näe syytä kävellä, jos voi juosta. Lisäksi alan voida fyysisesti ja henkisesti pahoin, jos liikun liian vähän. Polviin koskee, pohkeisin pakottaa ja hermot palavat. Siispä muksut uimaopettajien huomaan ja äiti -viuh- lenkille, aikaa 30 min! Tässä ajassa ehdin 4 km juuri ja juuri. Juoksu tuntui kevyeltä ja helpolta. Jopa lopun kiihdytys, kun tajusin ajan käyvän vähiin, irtosi kevein jaloin.

Toinen pätkä koitti, kun toin lapset uimahallilta kotiin. Oli puoli tuntia aikaa ennen lounasaikaa. Siispä jälleen lenkille, hop! Nälkä alkoi jo tuntua, mutta hyvin jaksoin syysauringon alkaessa loppumatkasta vilahdella puiden lomasta.

Laitoin pöytään pari päivää vanhaa uudelleen lämmitettyä keittoa ja karjalanpaistin uuniin iltapäivää varten. Sitten koitti kolmannen lenkin aika. Aurinko paistoi ihanasti. Järven rannassa vajosin tuttuun juoksunirvanaan vauhdin asettuessa tuttuun lukemaan 7:30 min/km. Matka taittui aivan huomaamatta. Loppumatkasta ilo muutti muotoaan, kun tuttu ylämäki oli jälleen edessä.

Perheenäidillä on harvemmin joutilasta aikaa, joten suihkun jälkeen oli edessä viikkosiivous. Pysyvätpähän paikat vetreinä, kun ei pääse lösähtämään sohvalle. Eilen juiliva polvikipu muuten katosi. Liikunta on lääke!

Ylimenokauden viettoa

Vuosia kestäneen yhä lisääntyvän tavoitteellisen juoksemisen jälkeen päätin tänä syksynä pitää ylimenokauden, koska oikeatkin urheilijat tekevät niin. Todellinen syy oli se, että kyllästyin jatkuvaan koipien äärirajoille vetämiseen, siihen tunteeseen ennen lepoviikkoa, että jalat ovat ihan tukossa. Kyllästyin myös lenkkien aiheuttamaan tungokseen perheen aikatauluissa ja ainaiseen ajan organisoimiseen ja tehostamiseen. Halusin kokeilla, miltä tuntuu elää normaalin sunnuntailenkkeilijän elämää.

Miltä tämä sitten tuntuu? Syysloma meni juuri ja lenkkeilin päiväsaikaan pari kertaa. Töiden alettua taas loman jälkeen olen juossut yhden kerran. Lomalenkit olivat rentouttavia, tai sitten eivät olleet. Koska perheenpää oli töissä, vastasin lenkin aikanakin lasten hyvinvoinnista, mikä tiesi puhelimen soimista säännöllisesti, koska "toi kiusaa" tai "saanko mennä kaverille". Huomaan myös selkeästi, että juoksun jälkeistä endorfiinilatausta on nyt ollut tarjolla vähemmän ja se ei auta alkavasta kaamosajasta selviytymistä. Aikaa kyllä on enemmän, koska kolmituntisen pitkän lenkin oheistoimintoineen puuttuminen viikonlopun ohjelmasta vapauttaa aikaa melkoisesti.