Blogin loppu, uuden alku

Tämä blogi on tullut tiensä päähän. Koska kirjoittaminen hiipui arjen kiireisiin, tuntuu hyvälle aloittaa suosiolla uusi blogi, hiukan eri tyylillä ja painopisteillä. Kirjoitan jatkossa osoitteessa http://naisjuoksija.blogspot.com/.

Vaarojen maraton 2018

Edellinen teksti on näemmä puolentoista vuoden takaa. Kirjoittaminen jäi kiireiden jalkoihin, ja alkoi tuntua turhalta taakalta. Onhan sitä kaikenlaista elämässä, kuten vaikka ihan sitä oikeaa elämää netin ulkopuolella.

Kun aloittelin juoksuharrastustani, lueskelin tarinoita Vaarojen nelikolmoselta ja kasikuutoselta ja ajattelin, että jonain päivänä olen itsekin tuolla. Edessä vain olisi muutama este.

1. Kunto. Jos taittaa normimaratonin kadulla viiden tunnin tuntumaan, on Kolilla odottettavissa 7-8 h aika. Se on kauhean paljon pidempään, kuin olen ikinä juossut. Tämän selättäminen oli yllättävän helppoa. Siis ihan käsittämättömän helppoa siihen nähden, miltä se äkkiseltään kuulostaa. Vaikka tuo aika sisältää tasaisen taivaltamisen sijasta ylämäkeä, alamäkeä, kivikkoa, juurakkoa, mutaa ja kallioita. Ja silti, vaikka arvelin poluilla juostujen kilometrieni määrän aivan liian pieneksi. Erityisesti nousumetrien osalta, vaikka olinkin hätäpäissäni viimeisillä viikoilla jotain mäkitreenin tynkää käynyt yrittämässä.

2. Ravinto. Vatsani on herkkä. Oikea nirsoileva prinsessa, mitä tulee rasituksen aikana syötyihin aineksiin. Olin tätä yrittänyt kyllä harjoitella, tahallaan tai tahattomasti, koska arki usein sanelee asiat niin, että lenkkejä ei useinkaan voi ajastaa ihan mihin vaan aikaan, vaan juoksemaan on lähdettävä vaikka suoraan ruokapöydästä. Oli tosi vaikea keksiä, mitä ihmettä kannan mukanani (kun kaikki ruoka tosiaan pitää kantaa mukana, apua!). Päädyin lopulta jonkinlaiseen Vitargo-juoman, suolatablettien ja High5-geelien yhdistelmään sekä hätävararusinoihin ja -suolapähkinöihin, joita voisin sitten pahimpaan nälkääni mutustella mahdollista raatotaksia itku kurkussa odotellessa. Tai vaikei sitä taksia tarvittaisikaan, niin miten kukaan voi selvitä kahdeksan tuntia syömättä mitään kiinteää? Tai vielä pidempään, koska enhän voi yhtään tietää, kuinka yläkanttiin olen kuntoni arvioinut. En lopulta syönyt mitään kiinteää ja pärjäsin loistavasti.

3. Perheasiat. Nyt vihdoin lapset perheessämme ovat niin isoja, että heidät voi kohtuu huoletta jättää hoitoon luottaen siihen, että hoitajalla ei ole koko ajan kädet täynnä työtä. Ja omat vieroitusoireet eivät käy ylivoimaisiksi. Siispä puolison kanssa voi melko helposti jo lähteä juoksemaan samaan tapahtumaan. Tosin nytkin käytiin keskustelua siitä, kumpi jää pois matkasta, jos joku lapsi sairastuu mahatautiin juuri h-hetkellä. Olin jo henkisesti varautunut siihen, että ensi vuonna sitten uusi yritys.

4. Vaikeasti määritelty henkinen este. Kyllä, minä olen ihan oikeasti riittävän hyvässä kunnossa yrittämään tätä. Kyllä, olen täällä ihan oikeasti. Olen olen.

Alpit ja Norjan vuoret moneen kertaan kokeneena mäet tuntuivat kovin pieniltä, mutta hirveän mutaisilta. Kauniita maisemia katselin ohimennen, sen mitä juostessa ehti. Mietin, että tämä on maisemien tuhlaamista. Askel oli kohtuullisen kepeä, jos hetkellisesti kävi raskaaksi, niin suolanappi auttoi. Ihmiset ympärillä enimmäkseen leppoisan hyväntuulisia. Ryläys oli mainettaan helpompi, toki kun olin ennakkopelottelujen ja omien päänsisäisten lohikäärmeitteni perusteella maalannut kuvaa jostain Norjan Galdhöpiggenin tapaisesta kauhusta joka kestää ja kestää.

Loppumatkasta oli luvassa jopa loputtoman pitkä alamäki helppoa polkua pitkin, jossa sai päästellä menemään huimaa vauhtia. Loppunousu oli jotenkin epätodellinen kokemus. Kivaa tasaista helposti juostavaa baanaa kaksi kilometriä. Paitsi, että ei neljänkymmenen kilometrin jälkeen enää juosta ylämäkeen, heh heh hee. Kinkkasin pingviinin lailla menemään ja ohitin jonkun miehen, joka kinkkasi samalla tyylillä vielä hitaammin. Mietin, että tästä näystä olisi saatava video. Maalissa tuttuun tapaan haukoin henkeä, koska olin hullu ottanut vielä loppukirin mäen tasaannuttua. Sitten pää hitaana ja hömelön onnellisena repulle sipsien ja palkkarin ääreen. Kintut kipeämpinä kuin koskaan ennen.

Nälkä jäi. Lisää treeniä. Lisää mäkeä, vauhtia, kilometrejä. Lisää lihaskuntoa. Lisää sitä ja tätä ja jonain päivänä olen oikeasti hyväkuntoinen (raja, joka ei ylity koskaan, koska aina voi päästä vähän lujempaa ja vähän helpommin) ja voin tehdä näin hienoja ja vielä hienompiakin asioita. Hyvä suunnitella nyt, kun ei voi tai tarvitse alkaa vielä toteuttaa suunnitelmia, on syysloma ja aikaa ajatella. Arki kun alkaa, niin sitten suunnitelmat punnitaan.

Mäkiviikko

Tällä viikolla päätin ottaa rykäisyn mäkeä. Tein peräti kaksi mäkitreeniä. Olen ollut taas huomaavinani laiskistumista ylämäkien juoksemisessa ja siihen hain nyt lääkettä. Koska illat ovat viimeisellä kouluviikolla kiinni ties missä riennoissa, niin juoksut oli juostava keskellä päivää. Onneksi työpaikan läheltäkin löytyy ihan hyvin tarkoitukseen sopiva ylämäki, sinne siis! Tavoitteena oli sama, kuin aiemminkin, eli 1800 m ylämäkeen juoksemista lenkin aikana Garminin mukaan. Tämä toteutui molemmilla kerroilla yllättävänkin helposti. Jälkimmäinen lenkki osui siivoustalkoiden aikaan ja sain paluumatkalla vilkutella tervehdyksiä roskia kerääville koululaisille.

Viikon viimeisen lenkin juoksin ensimmäisenä kesälomapäivänä. Tuntui tukkoiselta, on varmaan aika varata taas hieroja-aika.

Milloin juoksisin taas?

Opettajan kevätkiireet ovat huono juttu kaiken harrastustoiminnan kannalta. On ollut vähän liiankin helppo unohtaa kaikki lenkkeily maratonilta palautumisen nimissä, kun aikataulu on tiukka. Jos ennen maraa en juossut pitkiä lenkkejä, niin nyt olen juossut vain niitä. Tämä johtuu siitä, että olen saanut lähdettyä pitkikselle ystäväni kutsumana. Muut ajat olen touhunnut kaikkea muuta. Huomennakin on lapsen kaverisynttärit.

Tällä viikolla tein pitkästä aikaa jotain omatoimista juoksuun liittyvää. Vetäisin helatorstaina mäkitreenin. Koska asun mäen päällä, sen toteuttaminen on logistisesti huomattavan helppoa. Tavoitteena oli 1800 noustua metriä (ei vertikaalimetriä, vaan ihan vain Garminin etäisyyslukema ylämäkeen edetyillä osuuksilla) ja sen sain kasaan yllättävän kivuttomasti. Tänään kävin lyhyen hölkkäilyn ja siinä huomasin jalkojen selvästi väsyneen.

Aamupäivällä paistoi aurinko. Kun koitti lenkin aika, satoi vettä. Onneksi se vain virkistää kivasti!

Vakaa aikomus on kyllä juosta täys-Finlandia, joten kyllä tämä tästä alkaa vielä rullata. Kunhan kesäloma alkaa...

Toivutaan, poljetaan...

Maratonin jälkeinen aamu valkeni kivuliaasti. Eri paikkoihin kehossa koski enemmän tai vähemmän. Tämä ei kuitenkaan estänyt normaaleja kotitouhuja.

Maratoonarin lihashuoltoa parhaimmillaan! Erityisesti sohvan alta kurkottelu tekee hyvää jäykille jäsenille.

Ensimmäistä lenkkiä kokeilin viikon kuluttua maratonista. Kävin ystävän kutsusta kympin mäkisillä latupohjilla. Ensimmäiset mäet tuntuivat todella raskailta ja hapokkailta, sitten alkoi kulkea ja kulkikin yllättävän hyvin. Päätin silti jatkaa kevyellä ja rennolla linjalla, koska tulossa oli kovahko pyöräilykoitos.

Tiistai 9.5. oli Pyörällä Töihin -päivä. Olin valmistautunut tähän edellisenä iltana kiinnittämällä pyörään lukkopolkimet ja virittelemällä itselleni punkan huoneeseen, jossa herääminen neljältä aamulla ei herättäisi kaikkia muita. Aamu valkeni pilvisenä ja kylmänä. Söin aamupalan ja starttasin liikkeelle kello viisi. Oli pakkasta. Treffasin kollegani ja jatkoimme matkaa yhdessä. Olin pukeutunut mielestäni hyvin, mutta varpaita palelsi aamun pakkasessa. Tätä kesti puolimatkaan asti, sitten alkoi lämmetä. Voimaa riitti viimeiselle kympille asti, vaikken ollut pyöräillyt kuin kerran tänä keväänä ja silloinkin lyhyesti. Tapasimme kolmannen työkaverin, joka liittyi seuraamme loppumatkaksi. Viimeiset kilometrit olivat jo tuskaisia energian loppumisen takia. Paluumatkalla minulle valkeni hyvin konkreettisesti, mikä merkitys oikeilla pyöräilyhousuilla on. Satula painoi luihin kipeästi. Todella kipeästi. Jossain vaiheessa tuli niin lämmin, että saatoin riisua päällimmäiset housut ja viritellä niistä itselleni satulanpehmusteen. Tämä pelasti loppumatkan. Maantiellä mäet eivät juuri tuntuneet missään, mutta kotiin vievä viimeinen mäki oli tiukka. Lapsilla oli koulun siivousilta ja poljin hitaan tuskaisesti pientareita siivoavien lapsiryhmien ohi. Tästä kokemuksesta opin, että sadan kilometrin päivätaipaleeseen pitää valmistautua paremmin treenaten ja oikeilla välineillä. Ja että aion tehdä saman vielä uudelleenkin!

Nyt olen vihdoin kokenut senkin, miltä tuntuu kaatua kyljelleen, kun jalat eivät irtoakaan polkimista. Se ei välttämättä satu paljonkaan, mutta näyttää kuulemma varsin pöljältä.

Kyrönjokimaraton

Aamu valkeni Seinäjoella viileänä, mutta poutaisena. Olimme saapuneet hotellille edellisiltana ja nyt oli tarkoitus suunnata kohti Ylistaroa, jossa juoksisimme. Olin liikkeellä juoksijaystäväni kanssa. Hotellin aamupalalla pohdin kovasti, mitä uskallan syödä. Kaurapuuroa otin, kuten myös tuoretta patonkia päällisineen, nam! Aamupalan jälkeen katsoin, että kello kymmeneltä uskallan vielä ottaa yhden juustosämpylän, sitten saa luvan riittää. Pakkasimme kamat. Vaihdoin piilolinssit silmiin ja täytin pullon urheilujuomalla. Lähdimme ajamaan.

Päämäärämme oli Ylistaron Alapään nuorisoseurantalo. Löysimme perille. Parkkeeraus oli märällä nurmikolla. Siis hyvin märällä, sukat kastuivat autolta poistuessa. Olimme varanneet puolitoista tuntia aikaa valmistautumiseen ennen lähtöä ja se tuntui hyvin sopivalta ajalta. Vaihdoimme vaatteita kylmässä huoneessa kellarikerroksessa ja valmistauduimme henkisesti. Sää oli aurinkoinen, mutta tuuli kylmästi. Koska lämpötila oli noin kahdeksan astetta, puin päälleni pitkän paidan ja pitkät trikoot. Lipitin urheilujuomaa ja odotin, milloin jännitys iskee.

Kun tuli aika siirtyä lähtöviivalle, menimme ulos. Oli kylmä! Tuuli puhalsi suoraan vaatteiden läpi ja olin ihan jäässä. Asettelin kuulokkeet korville ja suljin ulkomaailman pois. Lähtölaukaus kajahti ja juoksu alkoi. Seurani katosi saman tien kohti horisonttia. Porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, mutta annoin mennä. Kympin, puolikkaan ja kokonaisen juoksijat olivat kaikki samaan aikaan lähdössä. Juoksu tuntui raskaalta, vauhti 6:30/km. Reitti koostui neljästä kympin kierroksesta ja olin etukäteen kuvitellut toisen kierroksen helpoimmaksi ja kolmannen vaikeimmaksi. Urheilujuoman olin näköjään nauttinut liian myöhään, koska jouduin tiedustelemaan WC-tiloja jo ensimmäisellä juomapisteellä. Niitä ei ollut, mutta vieressä oli kuulemma ihan hyvä pusikko. En vielä sännännyt sinne, mutta toisella kierroksella kyllä. Koko reitillä tuo puska oli käytännössä ainoa mahdollinen paikka, koska koko muu matka juostiin maalaistalojen ja peltoaukeiden vieressä. Maisema oli kyllä kaunis, oikein viehättävä pohjalainen maalaisidylli. Joku puolikkaan juoksija tuli peesissäni lähes koko matkansa.

Laskeskelin, mihin kohtiin sijoittaisin mukana kantamieni neljän geelin nauttimisen. Päätin laittaa ne joka toiselle juomapisteelle lopusta katsoen. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska juoksu kävi melkoisen raskaaksi jo aika varhaisessa vaiheessa. Puolivälissä matkaa tuli nälkä. Otin yhdellä juomapisteellä rusinoita ja se oli virhe. Maha heitti lievän oireen tämän jälkeen ja pohdin jo, joudunko uudelleen puskareissulle. En onneksi joutunut. Reitti kulki Kyrönjoen vartta ensin toisella, sitten toisella puolella. Koska oli hyvin tuulista, se tiesi pitkää pätkää ensin vasta- sitten myötätuulta. Vaikeimpia olivat epämääräiset kilometrit kahden- ja kolmenkympin välissä. Se vaikeasti hahmotettava 26, kun olet jo juossut kauheasti ja silti et ole vielä lähelläkään maalia. Vauhti hiipui tasaisesti seitsemään minuuttiin per kilometri. Lonkkaan sattui. Muuria ei edelleekään tullut, tuli vain hiipivä väsymys. Kolmenkymmenenneljän jälkeen aloin laskea kilometrejä maaliin. Hoin mielessäni "kahdeksan, kahdeksan, kahdeksan" ja asetin etapin, milloin saan seuraavan kerran vilkaista Garminista matkaa. Loppukiriin en kyennyt, mutta sain tsempattua itseni maaliin alle viiden tunnin.

Maalissa!

Tulos on ihan hyvä siihen nähden, miten vähän olen juossut pitkiä lenkkejä ja että pidin flunssankin ihan viime metreillä. Juoksun jälkeen nautin saunan löylyistä, perunalastuista ja mehusta. Lihaskipua on, mutta hiertymiä ei tullut käytännössä ollenkaan. Väkimäärän vähyydestä johtuen sain pokaalinkin. Ei isommissa tapahtumissa ole sellaiseen mitään mahdollisutta näin hitaalla vauhdilla. Nyt lisää juoksukilometrejä kalenteriin ja tähtäin kohti ensi syksyn Finlandiaa!

Maratoniin laskeutuminen

Maratonviikolla nenä vielä vuoti, mutta olo oli muuten hyvä. Tankkasin mehuilla ja hunajateellä. Maanantaina kävin hierojalla ja keskiviikkoaamuna lyhyellä lenkillä. Lenkki tuntui tärkeältä, jotta taudin jälkeinen eka tahmalenkki ei olisi maraton. Ei tämäkään itse asiassa tahmaiselta tuntunut, ihme kyllä.

Ei ole enää nastoja autossa, joten en kyllä laita jalkaankaan!

Käytännön järjestelyt reissuun lähtöön liittyen ja sitä ennen olivat jostain syystä niin massiivisia ja monisyisiä, etten ehtinyt ajatella itse juoksua juuri ollenkaan. Oli hyvin vaikea kuvitella, miten kaikki tulisi menemään. Perjantaiaamuna otin vielä viimeiset vedot unohtamalla kännykän kotiin ja huomaamalla asian kävellessäni. Hyvin nousi jalka ylämäkeenkin!

Se fiksumpi tankkausmuona mässyjen sijasta. Jospa tämä toimisi.