Polttarijuhlinnan jälkeen

Minulla oli kunnia järjestää polttarit ystävälle. Kekkerit olivat pienmuotoiset  ja rauhalliset, mutta kivat ja virkistävät. Herkuttelujen jälkeisenä päivänä lähdin pitkälle lenkille lihakset täynnä polttoainetta. Askel oli huiman kevyt, kuten myös mieli. Kiersin järven rantaa pimeässä illassa. Seuraavana päivänä iski flunssa.

Tauti ei tunnu kovalta, mutta lenkkeily on nyt tauolla. En ala pelleilemään jälkitautien riskin kanssa. Sydän hakkaa sen verran normaalia enemmän portaita noustessa, että ylimääräinen urheilu ei houkuttele. Urheiluharrastuksessa on se hyvä puoli, että sen pois jättäminen on jo sellaisenaan jonkinlaista lepoa, vaikka jatkaisi muita arkiaskareita normaalisti.

Kävin tänään työnantajan tarjoamassa kehonkoostumusmittauksessa. Tuollaisen tutkimuksen tulosten luotettavuudesta on montaa mielipidettä. Sain tiedon, että olen kehonkoostumukseltani kaikin puolin normaali. Huojentava tieto. Joku tosin pohti, että jos maratonharrastaja on normaali, niin mitä sitten kaikki muut ovat. Itse ajattelen niin, että ollakseen maratoonari ei tarvitse olla rasvaton ihmeihminen. 42,2 km pystyy löntystelemään läpi, kunhan on ensin ulkoiluttanut lenkkitossuja riittävän pitkään ja useasti. Ja vammoilta joko hyvällä tuurilla tai hyvällä lihashuollolla välttyen. Ne kovat maratonjuoksijat ovat sitten erikseen.

Marraskuun monet kasvot

Lähdin maanantai-iltana kevyelle viitoselle. Päätä särki, koska olin lopettanut kahvin juomisen. Taas. Todettuani kyseisen nautintoaineen yöunien kannalta tuhoisaksi. Ja todettuani samalla yöunien ehdottoman tärkeyden arjesta selviytymisen kannalta. En ymmärrä enää ollenkaan, kuinka selvisin silloin, kun lapset olivat pieniä ja pätkäunisuus jatkuva olotila. Olin ottanut ibuprofeenia ennen lähtöä.

Talvinen kauneus mykisti hetkittäin. Lumiset puut pakkasessa pimeytyvää taivasta vasten katuvalon loisteessa olivat kertakaikkisen upea näky. Sormia palelsi, mutta pian veri alkoi kiertää. Lopputuloksena juoksusta ihanan raikas olotila.

Torstai. Kaksi pientä tyttölasta tuli koulusta. Jätin heidät luukuttamaan Robinia ja Isaac Elliotia ja aloin tehdä lähtöä lenkille. Eivät olleet pahoillaan. Vilkaisin ulos ovesta tehdäkseni kenkävalinnan. Jää oli jo sulanut tien pinnasta, mutta räntää satoi ja se näytti jäävän maahan. Omistan yhdet Gore-Tex-lenkkarit, joita kyllä käytän tosi harvoin. Nyt oli juuri oikea sää niille.

Astuin ovesta. Viima löi rännän päin kasvoja ja hyytävä kylmyys pureutui salamana vaatteiden läpi. Aargh! Olotila muistutti sitä, kun on astumassa avantoon. Mahtavaa! Hirveää! Aivan hirveää! Voi luoja! Mitä tästä tulee? Kuulokkeista alkoi soida Cradle of Filth. Lauloin mukana Nymphetamine Overdosea estääkseni itseäni haukkomasta henkeä.

Kun pääsin mäen alas, alkoi tuuli tyyntyä. Räntä vaihtui vedeksi ja sade vaimeni. Jalat pysyivät Gore-Texin suojissa mukavan lämpiminä. Lopputuloksena olikin monen monta miellyttävää kilometriä. Sataman autius muistutti siitä, että kohta on talvi. Pysähtyneisyydessä oli jotain hyvin synkeän kaunista. Järven vesi näytti hyisen kylmältä.

Juostessa ollaan perusasioiden äärellä. Nälkä. Jano. Se tuntemus, kun lähtiessä kurkkuun kulautettu iso tuopillinen vettä on päässyt päämääräänsä kehon läpi matkatessaan. Onneksi yliopiston ovet olivat auki. Arvelin, että yliopistolla pyörii niin monenkirjavaa tallaajaa, ettei yksi lenkkiasuinen punakka hiippari herätä kummoistakaan huomiota. Vessareissulla oli kiva muistella omia opiskeluvuosia. Oi, niitä aikoja!

Paluumatkalla käväisin kotona hörppäämässä lisää vettä. Nappasin toppatakin kainaloon ja huikkasin lähtiessäni Robinia yhä kuuntelevalle typylle käyväni vielä hakemassa eskarin kotiin. "Ootpa pimahtanu", tuli vastaukseksi. Otin sen kohteliaisuutena. Hölkkäsin koululle takki kourassa ja pian kiipesin taas mäkeä ylös, tällä kertaa lapsi mukanani. Ylämäen toinen kiipeämiskerta olikin huomattavasti edellistä hitaampi. Laskimme jouluvaloja mennessämme, neljäkymmentä taisi lapsi saada tulokseksi.

Lunta! Jäätä!

Maahan satoi lumi. Tuli pakkanen ja sai lumen jäämään. Tuli aika kaivaa nastalenkkarit varastosta. Juoksen Icebugin Pythoilla, ne ovat osoittautuneet erinomaisiksi.

Lähdin rennolle kuutoselle. Meni taas hetki tajuta, että nastat ihan oikeasti purevat jäähän, eikä liukkautta tarvitse pelätä. Mieletöntä! Pari pakkasastetta on loistava juoksusää. Ehkä jopa paras heti +5 kuivan pilvipoudan jälkeen. Olen niin arktinen asukki, että kylmyyttä enemmän kärsin kuumuudesta. +20 auringonpaiste on melkein liikaa, +25 jo todella ikävä. Toki juoksen silloinkin, mutta vain sitkeydellä. Lähtökohtana pidän, että sää ei vaikuta siihen, juoksenko vai en. Juoksusta nauttiminen onkin sitten toinen asia. Sitä voi edesauttaa sopivalla vaatetuksella. Jos sekään ei auta, on vain ajateltava kieron positiivisesti, vaikkapa iloita sään voittamisesta ("Edes tämä räntämyräkkä ei saanut minua jäämään kotiin, jes!") tai ottaa se mielenlujuusharjoituksena ("24 km auraamattomilla teillä, nyt selviän mistä tahansa, hah!").  Hellesäässä nestehukan vaaran kanssa taiteillessa taas auttaa tieto, että jokainen juostu metri totuttaa elimistöä kestämään kuumuutta.

Pohkeet alkoivat hapottaa aika pian. Alustan ja kenkien muutos varmaankin teki sen. Pohdin jossain vaiheessa, miltä valmiiksi happoisilla kintuilla tuntuu loppumatkan iso ylämäki. Meni yllättävän helposti, mäkijuoksu vaikuttaa tuntuvan vähän eri kohdassa kuin tasamaalla hölkkäily.

Hauskaa, kun oli ihan talvista ja kuitenkin järvi vielä liplatti sulana. Pajupuskissa oli vielä lehdetkin. Pakkasessa ulkoilu tuottaa tosi raikkaan olon. Upeaa!

Sunnuntai-illan palkinto

Ansiotyön takia viikonloppuun tuppaa kasaantumaan kotitöiden suma. Päätin purkaa sitä niin paljon, kuin ehdin ja juosta lenkkini vasta sunnuntai-iltana. Haikean toiveikkain mielin katselin luutun varresta ikkunoista näkyvää illan sinistä hetkeä. Pimeys oli jo laskeutunut, kun vihdoin suljin ulko-oven takanani.

Ensilumi oli satanut viime yönä, sitä oli vielä vähän jäljellä paikka paikoin. Ilma tuntui kostealta ja huokui kylmyyttä. Syöksyin pimeyteen. Tai no, ei katuvalojen loisteessa mitään pimeyttä ole, se on valaistun reitin ulkopuolella metsässä. Valaistu latureitti on kuin käytävä, jota molemmin puolin ympäröi täydellinen pimeys. Metsä ympärillä on sysimusta. Tätä käytävää juoksin eteenpäin, askel kerrallaan. Välillä käytävä haarautui ja valitsin, kumpaa reittiä jatkan.

Pian juuri ennen lähtöä syöty lasagne alkoi ilmoittaa itsestään ja miellyttävä flow-tila katosi. Maha turposi ja alkoi käydä kipeäksi. Lopulta olisin halunnut oksentaa, en siksi että olisi oksettanut, vaan siksi, että halusin saada täpötäyden ja palloksi turvonneen vatsan tyhjäksi. En oksentanut, vaan jatkoin matkaa hyväksyen vatsan aiheuttamat epämiellyttävät tuntemukset.

Yhtäkkiä metsän takaa kuului pauketta. Ilotulitus! Ihastelin taivaalle nousevia värejä ja valoja. Tilanne oli erikoisuudessaan mykistävä. Hölkkäsin kotiin. Matkaa kertyi tasan kahdeksan kilometriä, Garmin ilmoitti täyden kilometrin samantien, kun saavuin kotipihaan.

Oodi munakellolle

Munakello on meidän perheessä osoittautunut todella monikäyttöiseksi välineeksi. Meillä se on uunissa kiinteästi integroituna. Kello näyttää ajan digitaalisesti ja piipittää kauan, todella kauan. Tämä on erittäin hyvä, koska perus-perhehärdellin sirpaloittamalla aivotoiminnalla voisi lyhytkestoinen piippaus jäädä helposti huomaamatta.

Munakellolla voi luonnollisesti ehkäistä pullien palamista uunissa tai muussiperunoiden kiehumista hellalla kuiviin. Sillä voi myös vauhdittaa erilaisia lähtemistilanteita. "Tänä aamuna meillä on neuvolaan lähtö, pukekaapas päälle! 10 minuuttia aikaa, laitan piipparin!" Johan alkaa tapahtua. Munakello toimii myös tietokoneella vietetyn ajan tarkkailuun. Kauan odotettuja vieraitakin on odotettu joskus munakellon ääressä.

Nyt lasten kasvettua sen verran isoiksi, että pärjäävät hetken aikaa kotona keskenään, mutteivät vielä osaa luotettavasti tulkita ajan kulumista tavallisesta kellosta, on munakellolle löytynyt yksi sovellus lisää. Kun äiti lähtee lenkille perheenpään ollessa vaikkapa ansiotyössä, laitetaan munakelloon sopiva aika, esim. 45 min. Sitten vain täytyy rientää viivana ulos ovesta, jotta ehtii takaisin ennen äänimerkkiä.

Olen oppinut melko hyvin tietämään, kuinka kauan aikaa tarvitaan minkäkin pituiseen lenkkiin, kun huomioidaan alussa tapahtuva satelliittien odottelu ja loppumatkan ylämäet. Joskus olen myöhästynyt ja tästä kiitoksena on tullut nenäkkäitä huomautuksia. Yksi lapsista ilmoitti joskus tietävänsä, miksi olen niin hidas. Se johtuu siitä, että kävelen ylämäkiä. Tätäkin pahaa tapaa munakellon käyttö suitsii kätevästi. Ei tee mieli löysäillä, kun tietää minuuttien juoksevan.

Siispä lenkille, aikaa 50 minuuttia. Vauhtia, kello käy jo!

Musiikkieuforiaa

Keskiviikkona näin livenä portugalilaisen goottimetallisuuruuden. Koska keikat harvemmin soitetaan päiväsaikaan, on varsinkin viikolla nähdyistä seurauksena hyvin leijaileva seuraava päivä. Arkiaamun herätyskello ei armoa tunne, vaikka omistaja olisi kuinka valvonut. Sitäpaitsi pidän lähtökohtana omalla kohdallani, että omat huvitusmenot keskellä viikkoa ovat täysin oma valinta ja seurausten kanssa eletään. Onneksi leijumisesta vähintään puolet aiheutuu valvomisen sijaan musiikkielämyksen tuottamasta euforiasta.

Edellä mainitun takia, kuten myös alkuviikolla muuten vaan huonosti nukutun yön jälkeen juoksut ovat painottuneet loppuviikkoon. Kevyellä viikolla sillä ei onneksi ole niin väliäkään. Lepokaudellakin olen pitänyt saman harjoitusrytmin kevyine ja raskaine viikkoineen, määrät vain ovat paljon pienempiä. En edes yritä suunnitella päivä päivältä lenkkejä, vaan kerrytän tiettyä kilometrimäärää viikkoa kohti. Siitäkin voin tarvittaessa tinkiä, joskus esim. puolison reissun takia saatan juosta överiraskaan viikon etukäteen ja levätä sitten reilummin, kun lenkkeily on vaikeampaa järjestää. Tärkeää on vain saada kilometrit täyteen. Onko tämä fiksu ja hyvä tapa, en tiedä. Näin kuitenkin saan juostua riittävästi.

Tämän viikon määrä oli 14 km. Siitä ensimmäiset viisi juoksin jo edellisviikon sunnuntaina ja loput nyt perjantaina ja lauantaina. Tämä sisälsi perinteisen lasten uimakoulun aikaisen lenkin. Tällä kertaa suuntasin latupohjille. Päätin juosta ylämäkeen aina, kun se oli mahdollista ja kääntyä takaisin 2 km kohdalla. Musiikkivalintana toimi Moonspell, tottakai. Keikasta kannattaa ottaa kaikki irti fiilistelemällä jälkikäteen. Ylämäkeä kesti kilometrin verran ja kuulokkeista kuului "gotta breath in, gotta breath out". Toden totta, ei pääse ylös mäkeä, jollei hengitä. Voi jopa olla, että jokusen kerran joutuu hönkäisemään vähän normaalia voimakkaammin. Saattoi siinä jokunen notkelma tai tasainen kohta välissä olla, mutta pitkä se mäki silti oli, pitkä kuin nälkävuosi. Olin unohtanut laittaa piilolinssit lähtiessä ja nenällä keikkuvat kakkulat häiritsivät hiukan. Urakoinnista oli sitten palkintona ihana kevyt rullailu pitkää mäkeä alas. Vaivannäkö kannattaa, ainakin mitä juoksemiseen tulee!

Jäähyväishölkällä

Minua on siunattu puolisolla, joka on hyvin saman kokoinen kuin minä. Siitä seuraa tiettyjä elämää helpottavia etuja. Yksi sellainen on yhteiset lenkkikengät. Sain joku aika sitten perheenpäältä kahdet turhiksi jääneet maantietossut hänen siirryttyään enemmän polkujuoksijaksi. Merkitsimme ne sekaannusten välttämiseksi koodein "1 S" ja "2 S", S niinkuin Supernainen. Nyt 2 S:t ovat tulleet tiensä päähän. Ne ovat kiidättäneet minut läpi monta pitkää ja lyhyttä lenkkiä.

Näillä olen juossut elämäni pisimmän harjoituslenkin 28,3 km. Olin lähtenyt ystävän kanssa liikkeelle sillä ajatuksella, että juoksemme harjoitusohjelmaani sopivan ylipitkän lenkin, max 24 km. Ilman GPS:ää juokseva ystäväni ehdotti tätä reittiä, koska arveli sen menevän hyvin lähelle oikeaa matkan pituutta. Ne viimeiset neljä kilometriä olivat melko pitkiä kilometrejä.

Olen raahautunut näillä kengillä läpi yhden Finlandia Marathonin tappavassa 18 asteen hellepätsissä. Pääsin alle 5h, juuri ja juuri. Jos joku vinoilee, ettei se ollut maratonJUOKSU, koska kävelin melko paljon matkan aikana, haistakoon hikisen lenkkarin! Se oli taistelua, alusta loppuun!

2 S:ien viimeisen lenkin juoksin perheenpään seurassa illansuussa, maha täynnä yhden pienen ja toisen vähän isomman suloisen pojan kimppasynttäreiden todella maittavia herkkuja. Isompi pojista on kummilapsemme. Miehen edellispäivän ultrajuoksu antoi minulle kivasti tasoitusta. Ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun yhteislenkki puolison kanssa oli haave vain. Näin ne lapset kasvavat. Tuvassa oli täysi disco käynnissä, kun palasimme kotiin. Musiikki pauhasi ja valot räpsyivät. Kiitos, Asics-GTjotain 2 S! Hyvin palvelitte!