Vuoden viimeiset happovitoset

Joulunpyhien mentyä perheenpää on palannut tienaamaan meille leipää pöytään. Minä jatkan lomailua lasten kanssa. Lenkkini juoksen viitosen mittaisina, koska sen verran eskarikin pärjää ilman aikuista kotosalla. Takana on monta hyvin tukkoista viitosta. Tapaninpäivänä aamukolmeen riekkuminen on varmasti osasyy. Jalkapohjat ovat jumissa. Pohkeet ovat jumissa. Tiistainen lenkki oli suorastaan kamalaa. Että voikin tuntua juoksu pahalta. Nyt täytyy lisätä venyttelyä ja pilatesrullailua.

Pikkupakkasessa latupohja oli kivan kuiva ja rapsakka. Innokasta hiihtäjää voi tosin harmittaa.

Keskiviikkona jumppasin pohkeita tasapainolaudalla ennen lenkkiä. Pohkeet olivat yhä tukossa. Onneksi lapset soittelivat säännöllisesti milloin mistäkin asiasta, tuli luonnollista taukoa hölkyttelyyn. Naapurissa jylläävä mahatauti teki oman jännityksensä hommaan, pelkkä ajatus sai vatsan vellomaan. Loppumatkasta hidastelin oikein tarkoituksella, jotta Malignia ehtisi soida loppuun, hih.

Järvi on vihdoin jäässä.

Illalla löysin jumin alkulähteen. Se sijaitsee pohkeen sisäsyrjällä. Tuijotin pilatesrullaa keskittyen rohkeuden keräämiseen. Sitten hengitin syvään pari kertaa ja annoin palaa. UAARGH UIJUIJUIII!!! Kahdeksan kertaa edestakaisin, sama toiselle jalalle. Päälle venyttelyt.

Kidutusväline. Juoksijasta voi kätevästi puristaa tunnustuksen uhkaamalla käyttää tätä hänen pohkeisiinsa.

Torstaina lähdin vuoden viimeiselle viitoselle. Ihme ja kumma! Jumi oli vähentynyt huomattavasti! Ei se poissa ollut, mutta uskoni palasi. Kyllä näillä koivilla vielä juostaan!

Juokse, tonttusein!

Kirkonkellojen kumu kaikui hartaan hetken merkkinä, kun juhlistimme jouluaattoa polkulenkillä yhdessä siipan kanssa runoilija Immi Hellenin hengessä.

"Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täällä palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.”

Polkujuoksu on äkkiseltään raskasta. Pohkeet ovat kovilla. Polku on mutainen ja täynnä liukkaita juuria ja kiviä. Kaikki keskittyminen on pantava pystyssä pysymiseen vauhdissa. Joskus maratonharrastuksen alkuaikoina haaveilin olevani Vaarojen Maratonin lähtöviivalla jonain päivänä. Se päivä tuntuu yhä hyvin kaukaiselta.

Joulupäivänä lähdin pitkälle lenkille hetken mielijohteesta. Valitsin lähitienoon järvistä sen, jonka ympäri juosten tulee kotiovelta kotiovelle 14 km. Alkumatka sujui tukkoisesti, johtuen jouluruuista ja valvomisesta puolison ja The Departedin seurassa, ehkä jopa polkulenkistäkin. Sain niskaani raikkaan vesisateenkin. Se oli suorastaan hyytävän raikas, niinkuin viimassa ja kahdessa lämpöasteessa vain voi olla. Puolivälissä alkoi kulkea ja energiaa riitti. Jopa harmillisen hyvin, koska nälkä antaisi luvan mässäillä vähän vielä lisää, röyh.

Jouluvalmistelujen lomassa

Tosi emäntä laittaa possunlihat kiehumaan ja perunasoseen uuniin imeltymään ennen lenkille lähtöä. Tosi tosi emäntä valitsee lenkkireitin siten, että voi paluumatkalla kipaista lähikaupassa. Hain aineksia joulupullaan ja -puuroon. Pullia en tiedä, ehdinkö edes leipoa, mutta onpahan nyt varalla ja tuli samalla niin helposti.

Juoksin kuusi kilometriä raikkaan kuivassa säässä. Lunta ei ole edelleenkään, mikä on sääli näin joulun alla. Jäästä vapaana liplattava järvi ei tuo joulutunnelmaa. Jalat olivat tukkoiset pitkän lenkin jäljiltä. Ihan uusi tunne pitkästä aikaa. Oudolla tavallaan jopa tervetullut. Tuli olo, että olen tehnyt ihan tosissaan jotain.

Viime viikon tavoite oli 33 km. Tämän viikon on 25 ja seuraavan 42. Eikä siitä ole kauankaan, kun 42 tuntui tosi hurjalta määrältä viikossa. Näin sitä kehittyy, ihan huomaamatta. Maksimina pidän viittäkymmentäkahta, koska sen yli mennessä alkaa ajankäyttö olla perhe-elämän kokonaisuuden kannalta kestämätöntä. Jos peruskestävyysvauhti joskus kasvaisi, niin tuota rajaa voisi hilata ylemmäs. Ei vaan tunnu vauhti kasvavan kovin helpolla.

Rouva 38-v juoksee

Ensin pieni harmistuksen tilitys. Onnistuin vahingossa poistamaan edellisen blogitekstin. Se näkyi luonnoksena ja eri nimellä kuin julkaistu. Voi rähmä. Että pitääkin sählätä. No, eespäin mennään kuin mummo lumessa. Ei auta murehtia menneitä sanoja.

Tällä viikolla olen valmistautunut juoksuun neljästi ja juossut kolmesti. Maanantaina yritin juosta keskellä työpäivää, mutta unohdin pakata kaiken tarvittavan ja homma jäi aikeeksi. Tämä harmitti todella, koska lenkkireittini työpaikan lähellä on todella kaunis maalaisromanttinen järvenranta. Juoksin sitten illalla lyhyesti.

Tiistaina muistin ottaa kaikki kamat mukaan ja pääsin suosikkireitilleni maalaismaisemiin. Lenkki oli raskaahko 8 km. Raskaus tuli lenkkareista, joihin jalkani eivät ole vielä tottuneet. Ne ovat lojuneet kaapissa melko kauan ja nyt olen päättänyt käyttää ne "pois" kuljeksimasta ja kaappia täyttämästä.

Seuraava juoksu koitti vasta sunnuntaina. Kaksi lasten joulujuhlaa ja yksi lauantaityöpäivä sotkivat rutiineja ja myöntää täytyy, että viimeisinä työpäivinä olin aikalailla kuitti. Lenkille lähtemisen vaatima tehokkuus ei aina vain onnistu. Yleensä olen kyllä melko taitava hyödyntämään juoksulle otolliset aikaikkunat. Siinä ajassa, minkä joku toinen käyttää sen pohtimiseen, onko jo varmasti palautunut edellisestä lenkistä tai onko senhetkinen sää ulkoiluun sopiva, on meikä-hissuttelija hipsutellut jo kauas.

Ensimmäinen lomapäivä ja 38. syntymäpäiväni. Lähdin lenkille muun perheen lappaessa kitoihinsa pottuja ja lihapullia. Päätin tehdä saman vasta lenkin jälkeen. Tämä oli hyvä päätös, koska oli todella virkistävää juosta ilman vatsavaivoja. Oli melkein talvipäivänseisaus ja niin lämmintä, että huoletta tarkeni ilman takkia. Juoksu oli kevyttä kuin höyhen. Juoksin monta 7min45s -vauhtista kilometriä, mikä oli aivan ihmeellistä. Upea flow!

Ennen lähtöä oli viimeisenä asiana keskusteltu, katsottaisiko joku elokuva lasten mentyä nukkumaan. Leffoja selatessa osui silmään mainos elokuvasta Interstellar. Suosittelen! Scifiä ilman örkkejä, synkkä tulevaisuus tuhoutuvalla Maa-planeetalla. Sen muisteleminen vuodenaikaan käsittämättömän lämpimässä säässä katsellen sysipimeää sumuista synkkyyttä Swallow the Sunia kuunnellen ja raikasta happea hengitellen sai aikaan varsin apokalyptisia tunnelmia.

Vesipisarat kimalsivat puiden lehdettömillä oksilla. Niistä syntyi erikoisia muotoja. Askelten rytmi ja tasainen hengitys saivat aikaan rennon meditatiivisen tilan. Pikkuhiljaa lenkin lähestyessä loppuaan alkoivat voimatkin vähetä. Väliin jätetty ateria tuntui heikotuksena. Urheilujuoma ja iltapäivän joulutortut eivät enää riittäneet energiaksi. Takana oli 18 kivaa kilometriä, joten kyllä siinä saakin jo olla nälissään ja väsynyt!

Pikkujouluaikaan

Torstaina pääsin nauttimaan tähän vuodenaikaan harvinaista herkkua eli lenkkeilyä valoisan aikaan. Ei valon määrä silti silmiä särkenyt, taivas oli tukevasti pilvessä ja lumeton maisema niin synkeä, kuin se vain olla voi. Pohdin, milloin oikein tulee aika, että pääsen testaamaan uusia nastakenkiäni. Siinä kahteen paitaan ja ohuisiin trikoisiin pukeutuneena talvi tuntui olevan oikein erityisen kaukana. Tähän tunteeseen ei auttanut edes se, että viimeiseksi työkseni ennen lähtöä olin paketoinut kaksi jouluista lahjaa. Juoksu oli kevyttä kuin unelma koko 9 km ajan. Taudin aiheuttama heikotus oli tiessään. Polvea juili koko matkan ja mietin, pitääkö siihen reagoida jotenkin. Totesin, että ei vielä. Joskus vastaavaan on auttanut jonkin lihasjumin saaminen laukeamaan. Myös yksittäinen kovempi lenkki voi tehota.

Seuraava juoksukerta koitti vasta sunnuntaina, jolloin hölkkäsin saman matkan, mutta puolison kanssa. Olin ollut maltillisissa iltariennoissa kahtena iltana peräjälkeen. Juoksu kulki kevyesti siitä huolimatta, johtuen mahdollisesti runsaasta pipareiden syönnistä juuri ennen. Lenkin jälkeen tuntui väsymys, johon syöminen toi vain lievää helpotusta. Tämä voi johtua valvomisesta ja/tai äkillisestä sokerin syömisen lisääntymisestä.

Talvisota in my mind

Flunssan jälkeinen ensimmäinen lenkki on aina raskas. Ihan kuin kroppa olisi kokonaan unohtanut, miten juostaan. Hengästyttää, kinttuihin polttaa. Ryhtilihakset eivät jaksa pitää kehoa pystyssä, joten meno on kumaraa raahustamista. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus säännöstä. Lähdin juoksemaan suoraan ruokapöydästä, jonka seurauksena juoksun tuottaman pienimuotoisen tuskan kruunasi turpoava vatsa.

Koska oli itsenäisyyspäivä, totesin mielessäni epämiellyttävän kokemuksen sopivan sotien muistelemiseen pyhitettyyn päivään oikein hyvin. Ei siellä talvisodassakaan papalla varmasti mukavan leppoisaa ollut ja silti oli jaksettava. Pappa selvisi kahdesta sodasta. Minä juoksin neljä kilometriä lievästi hengästyen ja hikoillen.

Sään puolesta ei tosin oltu lähelläkään talvisodan oloja. Kuvasta näkyy, missä vaatetuksessa tarkeni loistavasti. Joulukuinen tummanruskea muta sanoi "lits" ja "läts" lenkkarin alla.