Sählärin lenkki ja muita kertomuksia

Viikko alkoi juoksun kannalta jälleen kerran kolmossarjalla. Tiistaiaamuna kokeilin sellaista villiä ideaa, että normaalien aamurutiinien sijasta juoksenkin lenkin, käyn suihkussa ja hoidan aamupalan syömisen sekä laittautumisen työpaikalla. Tämä mahdollistaa tuntia aikaisempaan kimppakyytiin osallistumisen. Kätevää! Tämän niksin otan toistekin käyttöön.

Paikallinen pulkkamäki klo 7 tiistaiaamuna. Hiljaista on.

Keskiviikkona käytin lasta aamulla hammastarkastuksessa. Sen jälkeen ehtisin vielä lenkin ennen töihin menoa. Suunnittelin siihen reilun viitosen vetolenkkiä. Kun palasin kotiovelle jätettyäni lapsen kouluun, olivat muut jo lähteneet ja ovi lukossa. Siis ovi lukossa ja avaimeni kotona sisällä. Voi itku! Mitä nyt teen? Päällä oli valmiiksi juoksukamppeet lenkkareita ja GPS-kelloa lukuunottamatta, mukana ei työkamoja. Totesin, että lähin avain löytyy lapselta koulusta. Ajoin siis sinne, koputin luokan oveen ja kysyin lastani. Opettaja on onneksi huumorintajuinen, kun siinä selitin ovella tilannetta koko luokan kuullen. Sain lapselta avaimen ja palasin kotiin. Hetken päästä hölkkäsin takaisin koululle, jossa oli välitunti menossa. Palautin lapselleni avaimen, hän totesi minun olevan sähläri. Totuus tulee lasten suusta. Vetoja en ehtinyt ottaa, mutta kolmosen heitin.

Maisema oli niin avara, että huimasi.

Torstaina kävin taas pikaisen kolmosen lentävällä töihinlähdöllä samaan tyyliin, kuin tiistaina. Tämä systeemi toimii hyvin! Viikonlopussa oli vähän kiireen tuntua, mutta ehdin silloinkin juosta, jopa yllättävän paljon.

Olin yrittänyt koko viikon ehtiä juosta kilometrin vedot. Koska se vaatisi pidemmän, kuin kolme kilometriä, en tuntunut millään ehtivän sitä tehdä. Lauantaina se hetki koitti vihdoin. Olin asettanut vetoihin tavoitevauhdiksi kympin kisavauhdin, jolla Juoksija-lehden sivuilta löytyvä maratonin tavoiteajan ennustetaulukko alimatkojen perusteella antaisi loppuajaksi maralla 4:30. Vauhti oli kauhea. En olisi kyennyt juoksemaan yhtään kovempaa ja silti Garmin piippasi jatkuvasti lisäämään vauhtia. Olin juossut kaksi kolmesta vedosta, kun psyykkasin jo itseäni samalla ohjeella, jonka sain aikanaan synnytykseen. Ei saa paeta kipua, vaan pitää mennä sitä päin. Yritin kaikin voimin. Kun lenkki loppui, olin kiitollinen.

Heijastus vesipeilissä.

Vetolenkki kannatti, koska seuraavat lenkit olivat kevyen tuntuisia. Sunnuntaina hölkkäsin rennon seitsenkilometrisen ja ihastelin maisemia.

Miten Runeberg kokisi maamme nyt?