Työn lomassa

Pari viikkoa vierähti taas hyvin kiireisissä merkeissä. Juoksentelin aina vähän joka välissä sen mitä ehdin. Joskus on vain panostettava työhön ja jätettävä juoksut taka-alalle. Ehdin toki juostakin, ei sillä.

Pulkkamäki iltavalaistuksessa eräänä maanantai-iltana.

Sain korkata myös uudet Icebugit. Istuvat kuin hansikas, kuten edellisetkin. Ovat kirkkaansiniset, kivaa vaihtelua ainaiseen pinkkiin.

Näissä maisemissa kelpaa hölkötellä. Otin itse asiassa puolikkaan vauhtiset vedot, jotka tuntuivat kamalilta kuten aina.

Satoi lisää lunta ja maisema muuttui ihanan talviseksi. Juokse nyt tässä pöperössä sitten.

Aurinkoinen määräviikko, monessakin mielessä

Tästä oli tarkoitus tulla määräviikko, tällä kertaa ihan oikeasti. Maanantaina homma alkoi lupaavasti. Pääsin pitkälle lenkille päiväsaikaan ja vielä auringonpaisteessa. Pakkanen puri hiukan, muttei liikaa. Juoksu kulki.

Helmikuun helmet.

Pitkän lenkin päälle olisi hyvä pitää välipäivä. En kuitenkaan malttanut, koska oli hyvää aikaa keskellä päivää ja keskiviikkona en lenkille ehtisi kuitenkaan. Juoksin seiskan ja heti torstaina toisen. Helmikuu näytti parasta puoltaan.

Perjantain lenkki meni sivu suun, koska olin unohtanut ottaa töihin mukaan juoksupaidan. Kaikki muu oli kyllä matkassa, joten hiukan kismitti. Nykyään lasten ollessa jo kouluikäisiä, on elämä kotona niin rentoa, että kaikkia työasioita ei tarvitse enää hoitaa työpaikalla virka-aikana. Tämä tekee sen, että työ ja kotielämä menevät iloisesti sekaisin. Jos se mahdollistaa päiväsaikaan lenkkeilyn myös arkena, en valita. Ainakaan näin häikäisevän kauniilla keleillä.

Puut olivat täynnä jäähelmiä, jotka kimalsivat auringossa.

Lauantaina lähdin saunalenkille suoraan ruokapöydästä. Heti lähdettyä tajusin, että viikon vedot olivat yhä juoksematta. Maha täynnä vetolenkille, ehe ehe hee. Ajatuskin sai vatsan turpoamaan. Koska olen enemmän itsepäinen kuin fiksu, päätin juosta vedot silti. Tuntui pahalta, mutta ei kuitenkaan niin pahalta kuin olin luullut.

Sunnuntain kruunasi pitkä lenkki ystävän kanssa turisten. Kaksikymmentä kilometriä taittui kuin siivillä ja ihan huomaamatta. Jaloissa tuntuu kyllä jälkikäteen, mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kevein mielin.

Sählärin lenkki ja muita kertomuksia

Viikko alkoi juoksun kannalta jälleen kerran kolmossarjalla. Tiistaiaamuna kokeilin sellaista villiä ideaa, että normaalien aamurutiinien sijasta juoksenkin lenkin, käyn suihkussa ja hoidan aamupalan syömisen sekä laittautumisen työpaikalla. Tämä mahdollistaa tuntia aikaisempaan kimppakyytiin osallistumisen. Kätevää! Tämän niksin otan toistekin käyttöön.

Paikallinen pulkkamäki klo 7 tiistaiaamuna. Hiljaista on.

Keskiviikkona käytin lasta aamulla hammastarkastuksessa. Sen jälkeen ehtisin vielä lenkin ennen töihin menoa. Suunnittelin siihen reilun viitosen vetolenkkiä. Kun palasin kotiovelle jätettyäni lapsen kouluun, olivat muut jo lähteneet ja ovi lukossa. Siis ovi lukossa ja avaimeni kotona sisällä. Voi itku! Mitä nyt teen? Päällä oli valmiiksi juoksukamppeet lenkkareita ja GPS-kelloa lukuunottamatta, mukana ei työkamoja. Totesin, että lähin avain löytyy lapselta koulusta. Ajoin siis sinne, koputin luokan oveen ja kysyin lastani. Opettaja on onneksi huumorintajuinen, kun siinä selitin ovella tilannetta koko luokan kuullen. Sain lapselta avaimen ja palasin kotiin. Hetken päästä hölkkäsin takaisin koululle, jossa oli välitunti menossa. Palautin lapselleni avaimen, hän totesi minun olevan sähläri. Totuus tulee lasten suusta. Vetoja en ehtinyt ottaa, mutta kolmosen heitin.

Maisema oli niin avara, että huimasi.

Torstaina kävin taas pikaisen kolmosen lentävällä töihinlähdöllä samaan tyyliin, kuin tiistaina. Tämä systeemi toimii hyvin! Viikonlopussa oli vähän kiireen tuntua, mutta ehdin silloinkin juosta, jopa yllättävän paljon.

Olin yrittänyt koko viikon ehtiä juosta kilometrin vedot. Koska se vaatisi pidemmän, kuin kolme kilometriä, en tuntunut millään ehtivän sitä tehdä. Lauantaina se hetki koitti vihdoin. Olin asettanut vetoihin tavoitevauhdiksi kympin kisavauhdin, jolla Juoksija-lehden sivuilta löytyvä maratonin tavoiteajan ennustetaulukko alimatkojen perusteella antaisi loppuajaksi maralla 4:30. Vauhti oli kauhea. En olisi kyennyt juoksemaan yhtään kovempaa ja silti Garmin piippasi jatkuvasti lisäämään vauhtia. Olin juossut kaksi kolmesta vedosta, kun psyykkasin jo itseäni samalla ohjeella, jonka sain aikanaan synnytykseen. Ei saa paeta kipua, vaan pitää mennä sitä päin. Yritin kaikin voimin. Kun lenkki loppui, olin kiitollinen.

Heijastus vesipeilissä.

Vetolenkki kannatti, koska seuraavat lenkit olivat kevyen tuntuisia. Sunnuntaina hölkkäsin rennon seitsenkilometrisen ja ihastelin maisemia.

Miten Runeberg kokisi maamme nyt?

Tallustelua

Maanantaina koitti taas pitkän lenkin hetki. Se uhkasi kaatua yllättävään työtehtävään, mutta sain sen sovittua pois. Lähdin viimeisen valvontavuoroni jälkeen tallustamaan maantien laitaa. Askel oli kevyt ja miellyttävä, sää hitusen plussalla. Jossain puoliväliä ennen alkoi meno käydä raskaaksi. Juoksin maalaismaisemassa ja pohdin, millaista väkeä tienvarren taloissa asuu ja millaisia tarinoita talojen elämä pitää sisällään. Kun tuli yhdeksän kilometriä täyteen, käännyin takaisin. Pian ymmärsin, miksi askel oli hetki sitten tuntunut raskaalta, koska sain nyt hölkätä pitkät pätkät loivaa alamäkeä. Lenkin lopussa vasen lonkka alkoi jumittaa. Merkki siitä, että pitäisi saada enemmän lenkkiä.

Maantien laitaa.

Loput viikon juoksut olivatkin hyvin lyhyitä ja satunnaisia. Jatkan silti sinnikkäästi yrittämistä, en ole valmis luopumaan kunnostani!

Flow, vihdoin!

Ihme ja kumma, ensimmäinen pitkän lenkin mentävä aukko aikataulusta löytyi maanantaipäivästä. Lähdin siis silloin matkaan. Ai, kuinka hyvältä tuntui, kun ei tarvinnut heti lopettaa. Sai jatkaa juoksua lämpenemisen jälkeenkin. Ihan uskomaton tunne, hölkätä maantien laitaa maalaismaisemassa omiin ajatuksiin vajonneena. Tätä olin kaivannut!

Ajatukset lentelivät ties missä taivaissa.

Tiistaiaamuna ehdin käydä vielä lyhyen lenkin, keskiviikkona enää en. Torstaina ja perjantaina ehdin taas. Lauantain liikunnat olivat lasten kanssa hiihtämistä ja Red Bull Crashed Ice -alamäkiluistelutapahtumassa tallustelua. Tallustelu tapahtui laskettelurinteessä, joten kyllä siinäkin ihan lämmin tuli. Tapahtumassa oli hyvä meininki ja laji vauhdikas ja jännittävä. En kyllä itse uskaltaisi, en millään! Laskettelurinteessä alas tulemiseenkin kerään vielä rohkeutta.

Alamäkiluistelurata juhlavalaistuksessa.

Kovan viikon yritelmä

Täksi viikoksi yritin kovaa viikkoa. Se uhkasi jäädä yritykseksi, koska ehdin oikealle lenkille vasta keskiviikkoaamuna. Silloinkin kävin vain hätäisen kolmosen. Kovin pienistä murusista pitää viikkokilometrit koostaa. Lopputulos "kovalle" viikolle oli lopulta liuta kolmosia, joita niitäkin piti oikein väkisin tunkea aikatauluun. Kinttuni menivät ihan jumiin noin lyhyistä matkoista, joten kaipa sen voi kovuudeksi senkin laskea.

Eka kolmonen. Hiljainen on kylätie.

Toka kolmonen. Aika on pysähtynyt.

Kolmas kolmonen. Petäjä kurkottaa korkeuksiin.

Neljäs kolmonen. Kun katsot ylös, näet lonkerot.

Takaisin treenirytmiin, melkein

Joululomaa on yhä jäljellä, joten päätin yrittää juosta joka päivä. Viikon ensimmäinen lenkki oli tahmea kahdeksikko. Jalat painoivat, näköjään peräkkäiset lenkit ovat näin äkkiseltään tauon jälkeen kova juttu. Yritin keskittyä ympäristön ihailemiseen unohtaakseni hetkeksi tönkköjalkani.

Ihmisen ja taivaan välissä seisovat puut, mustat kuin hiili.

Seurvaavana päivänä olo oli oudon huono. Vatsa oli sekaisin ja heikotti. En lähtenyt lenkille, mikä harmitti kovin. Olotila koheni onneksi vuorokaudessa ja keskiviikkona pääsin rytmiin takaisin. Aurinko paistoi upeasti, mutta pakkasta oli ronskihkosti, -16 astetta. Juoksu kulki silti yllättävän hyvin.

Naamioituneen hiipparin on nähty liikkuvan järven rannassa. Todellisuudessa aurinkolasit huurtuivat niin nopeasti, etten voinut käytännösä ollenkaan pitää niitä päässä.

Pakkanen jatkoi kiristymistään ja seuraavana päivänä oli jo -20. Sää oli upea, joten lähdin juoksemaan. Pitkien alusvaatteiden lisäksi fleecekerrasto ja ohut juoksuasu. Kypärämyssy, puffi ja fleecepipo. Rukkaset. Olin unohtanut laittaa kypärämyssyn eilisen jäljiltä kuivumaan ja se oli ällöttävän kostea. Koska se kastuisi kuitenkin hyvin nopeasti, en antanut asian haitata. Kaksi kangaskerrosta naaman edessä sai aluksi aikaan ahdistuksen, mutta totesin vauvojenkin hengittävän kantoliinassa, joten en minäkään tässä tukehtuisi. Vauvat tosin eivät urheile liinassa, mutta voihan sitä juosta rauhallisesti. Raskaasti puettuna juoksukin tuntuu, no, raskaalta. Ei onneksi koko aikaa, ihan hyvä juoksuflow vallitsi parhaimmillaan. Rukkaset olivan ihan märät hiestä, mutta ei niitä voinut pakkasessa ottaa poiskaan. Ripset jäätyivät kiinni toisiinsa. Takaisin kotiin tullessa lapseni totesi minun näyttävän ihan rosvolta.

Upea sää. Vaan hyisen kylmä. Uskalsinpas lähteä silti lenkille!

Loppiaisena suunnittelimme siipan kanssa kimppalenkkiä. Lapsi lähti edeltä kaverikylään kävellen. Pian hän soitti, ettei löydäkään oikeaa ovea rivitaloviidakosta. Päätimme tehdä pikaisen lähdön, lenkkeillä kyläpaikan ohi ja opastaa lapsi perille. Juoksu muuttui pian kadonneen lapsen paniikinhuuruiseksi etsinnäksi. Onneksi homma ratkesi pian. Lapsen puhelimen akku oli hyytynyt pakkasessa ja hän oli kävellyt kotiin. Saatoin lapsen kaverikylään ja jatkoimme siitä siipan kanssa lenkille. Tuntui sekä kylmyyden että lapsen katoamisen aiheuttaman kauhun jälkitilan väristyksiä.

Lauantaina juoksin pitkän lenkin. Sää oli lauhtunut muutamaan pakkasasteeseen, mikä tuntui ihanalta. Lunta oli satanut runsaasti ja teitä ei oltu ehditty aurata ennen lähtöäni. Tuppurainen lumi oli raskasta astua, mutta se haittasi yllättävän vähän. Loppumatkasta sain jo hölkätä auratuilla reiteillä. Lenkki kahdenkymmenen kilometrin mitastaan huolimatta jätti sen verran mehuja jäljelle, että jaksoin hyvin vielä kokata ruuan ja kolata pihan.

Raskas juoksualusta.