Jyväskylän katujuoksu

Puolimaratonia edeltävän viikon pääasiallisin tavoite oli ehtiä avata pohjejumit ennen koitosta. Se vaikutti alkuun, jos ei ihan toivottomalta, niin hankalalta ainakin. Alkuviikosta pohkeet menivät hapoille jo reippaasta kävelystä. Joka iltainen rullailu ja venyttely sekä kylmä-kuuma-käsittely joka kerran suihkussa käydessä yhdessä juoksutauon kanssa teki lopulta onneksi tehtävänsä. Juoksun sijaan pyöräilin ja kävelin. Osallistuin koululaisten kanssa koulun siivousiltaan, mikä tarkoitti myös voimailua lapsen roskia täyteen keräämän ja mutaliejua valuvan jätesäkin siirtelyssä. Lapsi itse ei voinut auttaa, koska hän raahasi mukanaan rikkinäistä patjaa.

Keskiviikkona koikkelehdin töissä korkokengissä, koska vietimme perinteistä Vappuhäppeninkiä, johon kuuluu pukeutumisteema. Tällä kertaa teema oli julkkikset ja Sofi Oksanen -lookiin korkkarit sopivat terveyskenkiä paremmin. Pohdin mielessäni, kuinka paljon päivä mahtoi lyhentää jo valmiiksi tynkiä akillesjänteitäni. Akillekseni ovat niin lyhyet, etten ole koskaan pystynyt tekemään syväkyykkyä nostamatta kantapäitä ylös lattiasta. Tässä on yksi syy siihen, miksi pohkeeni jumittavat koko ajan. Ei ole luontaista juoksijan rakennetta, ei. Juoksen silti.

Torstaina tajusin, että olen aiemmin tavannut tankata puolikasta varten. Edellisestä on aikaa monta vuotta ja monta maratonia, joten olin tyystin unohtanut asian. Vaikka puolikas tuntuu äkkiseltään kokonaiseen nähden lastenleikiltä, niin ei se kuitenkaan ihan pelleilymatka ole. Jotta en lähtisi aivan soitellen sotaan, niin päädyin syömään välipalalla rahkan sijaan mysliä ja tekemään iltapalaksi pannukakkua, slurps!

Juoksupäivänä sää oli lämmin ja aurinkoinen. Ihan liian lämmin. Sen tietää jo etukäteen, että mittarin kivutessa yli kahdenkymmenen asteen, on ennätyksen rikkoutumisesta turha haaveilla. Laitoin muulle perheelle ruokaa, pakkailin kamoja, söin mysliä ja hörpin perheenpään keittämää espressoa. Itse jauhetuista pavuista, nam! Sitten perheenpää vielä vei minut autolla kisapaikalle. Päälläni oli niin vähän vaatetta, kuin pystyy ja kehtaa. Kiinnitin numerolapun, jonotin vessaan ja hipsin lähtöviivalle. Porukka oli ryhmittynyt kahden viivan taakse, piti vielä varmistaa vieruskaverilta, että olin oikean viivan takana. Sitten koitti h-hetki.

Tätä mahaa ulkoilutin yli kaksi tuntia. En olisi teininä kehdannut. Nyt kolme lasta synnyttäneenä ja parikymmentä vuotta vanhempana kehtaan ihan  helposti.

Aloitin kovaa. Edellisestä puolikkaasta oli sen verran aikaa, että oikea vauhti oli hakusassa. Yritin arvioida, millä vauhdilla juoksisin kympin ja juosta sitä hitaammin. Hyvin pian vauhti asettui 5:45 min/km. Siitä se hiipui lukemaan 6:00. Kuumuus alkoi painaa. Aurinko porotti täydeltä terältä. Päätä särki. Eräs kaverini oli ehdottanut kimpassa juoksemista. Hän sai minut kiinni, sain huohotettua jotain sen suuntaista, että tässä vauhdissa en varmaankaan olisi hyvää juttuseuraa. Hän paineli iloisesti menojaan edelle. Ensimmäinen juottola oli neljännesmatkassa ja tuli todella tarpeeseen. Leikkipuiston kohdalla ehkä kolmasosassa matkaa oli perheeni kannustamassa. Sain vilkuteltua iloisesti ja todettua sään liian kuumaksi.

Vauhti alkoi hiipua kohti lukemaa 6:30. Perhe oli siirtynyt edelläni toiseen paikkaan vilkuttelemaan. Pyysin tuomaan särkylääkettä maaliin. Kolmatta juottolaa puolimatkassa odotin kieli pitkällä. Jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkejä. Olin unohtanut ottaa suolaa mukaan, virhe! Maaliin pääsy ei enää tuntunut ollenkaan itsestäänselvältä. Jalkaholveja hiersi. Omakotitaloalueella joku ihana ihminen oli pystyttänyt oman juomapisteen. Otin mukillisen vettä ja kiitin kauniisti. Tajusin hetken päästä, että vesi olisi kannattanut kipata kurkun sijaan päälle. Mahassa alkoi kiertää.

Tulin useita kilometrejä pitkälle suoralle järven rantaan. Ohitin miehen, jonka olin ohittanut jossain vaiheessa aiemmin ja hän oli sitten ohittanut minut. Järven läheisyys viilensi kivasti ja kramppaaminen helpotti. Suora oli henkisesti helppo pätkä, voi laittaa tähtäyksen suoran päähän ja vajota koomaan. Perille päästyä olin jo tosi pitkällä. Vauhti hiipui yhä. Viimeisellä juomapisteellä 3/4-matkassa läähätin jo tosissaan. Laskin puolikilometrisiä maaliin. Tuntui, että taju lähtee. Jalat olivat koko ajan kramppausrajalla. Jatkoin juoksemista kaikesta huolimatta, edes viimeinen nousu ei mennyt kävelyksi. Loppukiristä ei ollut puhettakaan. Kun pääsin maaliin, huohotin niin, että henkeä salpasi. Hengitys vinkui, mikä tuntui huolestuttavalta. Onneksi se kaikki helpotti pian ja hetken päästä jo hymyilytti. Loppuaika oli 2:11:04, mikä ei ole ennätys, muttei huonoinkaan ajoistani. Olen tyytyväinen juoksuun, koska yhtään kovempaa en olisi päässyt.

Juoksun jälkeen menin kylpylään lillumaan ja vaihtamaan juoksukuulumiset parin muun naisen kanssa. Kivaa, että meitä samantasoisia menijöitä on muitakin! Oli virkistävä uinti. Perheenpää haki minut sitten kotiin. Nyt parantelen rakot ja katson, kuinka kipeiksi paikat tulevat. Seuraava tähtäin on kahden viikon päästä. Onko se liian pian, jää nähtäväksi.