Suomenlahden molemmin puolin

Lenkki 1, Suomi

Tyttäreni eskarikaveri muutti talvella toiselle paikkakunnalle, joka sattumoisin on työpaikkakuntani. Kävin viemässä tyttäreni heille leikkimään ja käytin tarjoutuneen lenkkeilytilaisuuden hyväkseni. Mukanani kannoin urheilujuomaa. Epäröin hieman lähteä pitkikselle, koska edelliset lenkit olivat olleet huonoja. Onneksi epäröinti osoittautui turhaksi. Valitsin ympyrälenkin, joka nousee ensin korkean mäen päälle ja laskeutuu sitten hiljalleen alas. Hiekkatie kiemurteli läpi idyllisen maalaismaiseman. Suomalainen luonto oli kauneimmillaan ja linnut lauloivat. Oli ihanaa juosta! Vauhti nousi kuin itsekseen, huomasin hengästyväni, mutta ei ihme 7:00 min/km -tahdilla. Äitini soitti. Meillä viikonloppuna lasten synttäreillä vieraillut veljeni lapsi on mahataudissa. Tämäpä kiva uutinen. Saamme siis jännittää, missä vaiheessa tauti iskee meihin vai iskeekö ensinkään. Ihan uutta näkökulmaa ensi viikon lapsivapaaseen viikonloppuun Tallinnassa kaksin perheenpään kanssa. 13 kilometrin kohdalla huomasin väsyväni. Päätä alkoi jomottaa ja hengitys ei enää kulkenut entiseen malliin. Jaksoin silti hyvin jatkaa. Kävelin viimeisen vajaan kilometrin, jotta hiki hiukan kuivuisi ja myös siksi, että olin jo kovin väsynyt. Tytöillä olivat leikit sujuneet hyvin.

Matkan varrella olisi löytynyt vaikka mitä kuvattavaa, jos vain olisi malttanut pysähtyä.

Lenkki 2, Viro

Viikon toinen juoksulenkki koitti melko paljon etelämpänä. Olimme perheenpään kanssa Tallinnassa lapsivapaalla ja hölkkäsimme pitkin vanhaakaupunkia ja puistoja. Sää oli koko loman ajan sateinen, mutta lenkkihetkellä vain pilvisen kostea. Kiipesimme Olevisten kirkon torniin ihastelemaan maisemia. Torniin pääsi kiipeämään jyrkkiä kierreportaita pitkin. En suosittele ahtaan paikan kammosta kärsiville, sen verran kapea ja jyrkkä nousu oli. Kirkon tornia kiersi pieni näköalatasanne, josta sai ihmetellä upeaa maisemaa. Katselimme kaupungin vanhoja taloja, muuria ja ihastuttavia kukkaistutuksia puistoissa. Kurkkuni oli tuntunut karhealta jo aiemmin, mutta olo oli voimakas ja siksi uskaltauduin juoksemaan. Taudiksihan se sitten lopulta yltyi, mutta se on jo toinen tarina. Lenkki oli niin kevyt, että sen jälkeen jaksoimme vielä kävellä kaupoissa koko loppupäivän. Iltaa kohden kyllä jo kivisti jalkapohjia, mutta vaivannäkö kannatti. Kävelin nimittäin kauppakeskuksesta ulos upouudet DS-Trainerit kainalossa. Nyt minäkin omistan legendaariset maratonkengät! Enää pitää vain parannella flunssa, jotta pääsen testaamaan niitä.

Polkujen muodostumisesta päätellen eestiläisten suosimat kulkureitit ovat välillä hyvin luovia.

Juoksulihakset jälleen töihin

Ensimmäinen testilenkki

Kävin tällä viikolla lääkärissä keskustelemassa maratonin aikana ilmenneestä pyörtymisen tunteesta ja hengitysvaikeuksista. Sain laboratoriolähetteen ja ohjeen tunnustella, ilmeneekö oireita rasituksessa. Tämä mielessäni puin lenkkivaatteet ylleni, laitoin täytekakkupohjan uuniin ja pinkaisin lenkille. Valitsin reitin, jossa loppuun tulee reilu ylämäki. Askel kulki kepeästi sekä alas, että ylös mäkeä. Kävin kääntymässä järven rannassa ja ihastelemassa alkukesän vehreyttä. Ihanaa, tästä on hyvä aloitella taas juoksu maratonin jälkeen. Hengästytti kohtuullisen paljon, mutta kyllä se tästä taas lähtee!

Kakkupohja ei ehtinyt palaa lenkin aikana.

Väsymystä vastaan

Kun lähdin toisen kerran lenkille, olin kärsinyt pari päivää voimakkaasta väsymyksestä. Epäilin alkavaa flunssaa, koska kurkku oli tuntunut yhtenä yönä epänormaalilta. Koska oireet loppuivat siihen, hylkäsin diagnoosin. Silti vain väsytti. Päätin lähteä kokeilemaan juoksua hellästi ja varovasti, ajatuksena vain ulkoilla omassa rauhassa hetki musiikkia kuunnellen. Kävelin kaikki ylämäet ja juoksu kulki varsin kohtuullisesti. Ihan hyvää teki lenkki kaikesta huolimatta.

Tunnelin päässä on valoa, sinne vain pitää jaksaa taivaltaa.

Hyvä sää, huono lenkki

Viikon kolmas lenkki koitti. Oli ihana sää. Aurinko paistoi, muttei liian kuumasti. Ei kulkenut, Tuntui kamalalta kaikin puolin. Ainoa hyvä puoli oli alkukesän upea vehreys ympärillä. Vaan en aio tästäkään lannistua, jatkan yrittämistä.

Kukkivien syreenien huumaava tuoksu täytti nenän. Siksikö kehoon ei päässyt happea?

Polkupyörällä töihin

Kotoani on matkaa työpaikalleni noin viisikymmentä kilometriä. Kanssani samalla paikkakunnalla asuvan kollegani ideoimana päätimme lomaa edeltävän viikon kunniaksi pyöräillä töihin. Vain yksi siivu kerrallaan ja pari päivää lepoa välissä, mutta silti.

Varustauduin matkaan ennalta jättämällä varusteita työpaikalle jo edellisenä päivänä. Edeltävänä iltana kiinnitin (tai siis isäntä kiinnitti) pyörään juomapullotelineen ja lukkopolkimet. Ketjut myös rasvasin ja lisäsin renkaisiin ilmaa. Sitten vain kello herättämään aamuneljältä ja petiin! Nukuin hiukan huonosti, ehkä varhainen lähtö jännitti.

Aamulla puin, söin ja pakkasin mukaan eväät sekä muut välttämättömyystarvikkeet. Pullot täytin urheilujuomalla. Lähdin ovesta ja tajusin hetken päästä, että olin unohtanut ottaa työpaikan avaimet mukaan. Palasin takaisin. Mihin ihmeeseen avaimet enää mahtuvat? Kaikki taskut olivat ihan täynnä. Pyöräytin avaimet renksusta vyölaukkun hihnaan roikkumaan. Olin hiukan myöhässä ja lähdin kiireellä. Kengät eivät meinanneet millään kiinnittyä polkimiin, pahus! En ehtinyt ajatella asiaa sen enempää. Päätin luottaa siihen, että klossit loksahtavat kyllä paikoilleen vauhdissa.

Laskettelin mäen alas tapaamispaikalle klossit yhä irti polkimista. Lähdimme matkaan aamun viileässä kuulaudessa. Mahtavaa! Poljimme kohti ylöspäin nousevaa aurinkoa. Pääsimme pois taajamasta ja maantielle. Piennar oli leveä ja siinä oli hyvä ajaa. Usva leijui vihreiden peltojen yllä. Nenään kantautui ensin lehmänlannan, sitten paikallisen "nähtävyyden" eli saastuneen lipeälammen haju, lopulta myös kaadetun puun tuoksu. Pidimme pari lyhyttä juomataukoa, muuten etenimme reipasta vauhtia. Lihakset toimivat alkujärkytyksestä selvittyään hyvin eikä persauskaan puutunut pahasti. Eniten tunnottomuutta esiintyi käsissä loppua kohden. Niska jumitti.

Klossit olivat yhä vain irti polkimista, päätin lopulta luovuttaa. Ne tarttuivat sen verran jostain kulmasta kiinni, että polkeminen sujui ihan sulavasti. Pohdin jopa, että jos ne on noin vaikea saada kiinni, niin ehkä parempi etteivät menekään kiinni ensinkään. En nimittäin saisi niitä enää sen jälkeen irti. En ole kovin kokenut konkari lukkopolkimien kanssa, mutta sen verran olen niillä ajanut, että oikeasti luulin osaavani niitä käyttää.

Kymmenen kilometriä ennen maalia liittyi seuraamme kolmas kollega. Ajoimme kolmisin ohi laiduntavien lehmien ja kimmeltävien järvenselkien. Olimme perillä reilun kahden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä, Google Mapsin näyttämää aikaa nopeammin. Perillä viestittelin isännän kanssa ja syy klossien kiinnittymisvaikeuteen luultavasti selvisi: polkimet olivat Eggbeaterit ja klossit Shimanot. Voi älytön. No, oppia ikä kaikki ja ensi kerralla viisaammin. Eilen jääkaappiin jätetty voileipä maistui ihanalta, samoin keitetty kananmuna. Myöhemmin päivällä pukkasi päänsärkyä, ehkä niskajumista johtuen.

Ratsut levolla.

Kaksi päivää myöhemmin koitti toiseksi viimeinen työpäivä ja paluumatka pyöräillen. Säätiedotus oli lupaillut vesisadetta ja olinkin varannut sadetakin mukaan. Lisäksi lainasin perheenpäältä klosseihin oikeasti sopivia pyöräilykenkiä. Juuri ennen lähtöä taivaalta ropsahti vettä, mutta se olikin ainoa sade. Koko paluumatkan paistoi aurinko. Kengät pysyivät kiinni polkimissa ja pyörät kiisivät läpi maalaismaiseman. Mieletön flow! Innostuin niin, että aloin jo suunnitella kesälle pyöräretkiä. Kädet puutuivat taas ja takapuolen luut kävivät kipeiksi. Päätin laittaa ostoslistalle pehmustetut pyöräilyhousut. Liikennettä oli paljon ja alkumatkan kapea piennar teki hetkellistä epämukavuutta ajamiseen. Rekat eivät voineet väistää vastaantulijoiden takia ja siksi suhasivat melkoisen läheltä. Vastatuuli oli koko matkan ja loppumatkalle osuva pitkä silta kävi hyvin raskaaksi tuulen takia.

Lauantaina koulu päättyi ja yhdeksäsluokkalaiset saivat todistuksensa. Maalaiskoulun tapaan piha täyttyi traktoreista ja mönkijöistä. Palasin kotiin kukkien ja valvontaluokkalaisteni iloisen naurun ja halausten saattelemana. Kun illalla opettajajoukko kokoontui kaupungille juhlistamaan kesän alkua, en ollut pyörällä liikenteessä. Persaukseni oli päättänyt niin.

Palautumista

Maratonin jälkeen olen viettänyt täysin juoksutonta ajanjaksoa. Tämä tuntuu tekevän ihan hyvää. Kovan koitoksen jälkeen lepo on täysin ansaittua.

Alkuviikosta lihakset olivat kipeinä eikä urheilu käynyt mielessäkään. Töissä piti sen verran kevätkiirettä, että lenkkeilystä säästynyt aika tuli tarpeeseen. Maanantai-iltana juhlimme keskimmäisen lapsen kaverisynttäreitä meillä kotona. Siihen ehti hyvin valmistautua, kun ei tarvinnut olla pitkällä lenkillä. Kyllä hiukan ajattelin jälkikäteen, että kuinka hölmö ajatus oli antaa lapsen kutsua toistakymmentä kaveria kotiin kaksi päivää maratonista. No, tulipahan tehtyä. Ja lihasten hiilihydraattivarastot täytettyä entiselleen viimeistään siinä.

Jäätelöä jäi synttäreiltä yli. Slurps!

Perjantai-iltana olin työpaikan perinteisellä kevätristeilyllä. Harjoitin naurulihaksiani illan aikana oikein kunnolla. Ja otin hyvällä omallatunnolla viiniä ruuan kanssa, koska seuraavana päivänä ei luonnollisestikaan ollut tiedossa lenkkiä. Yh-päivä tosin oli, koska siippa oli juoksemassa omaa NUTS Karhunkierrostaan. Mutta näinkin isojen lasten kanssa, kuin meillä on, se jo meni ihan helpohkosti. Ei vaikeasti nukutettavia, ei imetettäviä, ei vaipatettavia, ei kannettavia. Ihan oli iisiä. Mitä nyt joku tietokonepeliraivari, mutta sekin meni ohi.

Hiertymät alkavat olla parantuneet ja varpaankynnet taisivat selvitä täysin vaurioitta. Hyvä juttu, jos sääennustukset pitävät paikkansa ja keli lämpenee. Kehtaa esitellä juoksijan jalkateriä ihan sandaaleissa.

Västilän maraton

Päätin suorittaa tankkauksen kerrankin fiksusti eli mehulla ja näkkileivillä karkkien ym. mässyn sijaan. Hiilaripöhnä onkin ollut huomattavasti normaalia kevyempi. Muuten en opettajan arviointikiireiden keskellä ole paljoa ehtinyt maratonilla päätäni vaivata. Torstaina kävin herättelemässä koipia lyhyellä lenkillä. Jalat olivat höyhenenkevyet. Iltakävelyllä ollut vanhempi herrasmies lausui kannustuksen sanoja. Hyvä enne, tulossa on hyvä juoksu! Vanha herra oli ulkomaalaistaustainen ja tummaihoinen. Silti ei tullut mieleen huutaa odinin sotureita apuun, olenkohan hyväuskoinen, heh.

Tankkausjuomaa töitten lomassa.

Aluksi olin aikeissa lähteä Västilään yksin omalla autolla. Pari päivää ennen lähtöä isäntä ehdotti, että lähdettäisiin liikkeelle koko perhe. Sehän sopi. Ajatus sadan kilometrin yksinäisestä autoilusta maratonin jälkeen ei houkuttanut kovin. Pakkasimme siis lapset autoon aamusta ja lähdimme ajamaan. Olin nauttinut aamupalaksi teetä sekä puuroa karviaiskiisselillä. Automatkalla hörpin vettä ja söin yhden satsuman sekä ranskanleipää. Vielä tunti ennen starttia nakersin yhden energiapatukan. Näillä eväillä tapahtui ihme: vatsani pysyi kasassa koko juoksun ajan. Puolimaratonin jäljiltä jalkapohjistani näki hyvin selvästi, mihin kohtaan rakot tulevat muodostumaan. Niihin kohtiin asettelin huolella rakkolaastarit jo valmiiksi. Maratonin startti oli ilmoitettu kello kahdeksitoista, mutta jotkut olivat saaneet luvan startata jo yhdeltätoista, jotta ehtisivät maaliin ennen jääkiekkopelin alkamista TV:stä. Perhe lähti vaeltamaan Isojärven kansallispuistoon ja minä jäin Västilän Voimantalon pihamaalle valmistautumaan henkisesti. Siinä pyöriskellessäni eräs herrasmies tuli kanssani juttua haastamaan. Kuulemma tässä tapahtumassa ei ole juuri naisia näkynyt. Mäkinen maasto hänen mukaansa karsii. Ja viimeiset kaksitoista kilometriä ovat vaikeimmat. Pohdin mielessäni, ottaisinko tämän kehuna. Päätin ottaa. Tuli siihen miesjoukon keskelle sitten toinenkin nainen lähtöä odottamaan.

Ennen lähtöä, kaikki vielä edessä. Ja puoliksi syöty energiapatukka kädessä.

Lähtölaukaus kajahti. Joitain minuutteja tarkasta kellonajasta jäljessä, joku huomautti. Ensin juoksimme iankaikkisen vanhan sammalta kasvavan nurmikkoisen urheilukentän ympäri, sitten jatkoimme maantielle. Reitti kulki kilometrin verran liityntäreittiä, sitten pääsimme päätielle. Tie kulki kumpuilevassa maalaismaisemassa, aurinko paistoi ja maalaistalojen väki oli traktoreidensa kanssa peltotöissä. Mahtava idylli! Ensimmäiseen viiteen kilometriin oli loivaa nousua. Sitten alkoi pitkä alamäki. Mietin mielessäni, miltä mahtaa tuntua palata takaisin samaa reittiä, kun edessä on sama mäki ylöspäin. Päätin olla murehtimatta asiaa ja ottaa vastaan, mitä tulee. Vasenta jalkapohjaa hiersi, laastari ei siis ollut pysynyt paikallaan. Taas yksi asia, joka oli vain jätettävä taka-alalle ja annettava olla. Reitillä oli juomahuolto viiden kilometrin välein ja juomapisteiden puolivälissä oli tarjolla pesusieniä. Tämä tarkoitti sitä, että reitti jakaantui kivasti 2,5 km etappeihin. Mukanani kannoin kolmea geeliä, joiden nauttimisen sijoitin kympin, kahdenkympin ja kolmenkympin kohdille. Lisäksi laskin sopivista murto-osista itselleni lisäetappeja, joista taas oli helppo laskea loppuaikaennusteita. Tai helppo ja helppo, kyllä myöhemmin loppumatkasta alkoi olla jo "kolmekymmentä jaettuna kuudella, paljonko se hitsi vie on?". Reitti kulki ensin 15 km yhteen suuntaan, sitten käännyttiin ympäri ja juostiin samaa reittiä takaisin. Ennen maaliintuloreittiä olisi vielä viitonen toiseen suuntaan ja taas samaa reittiä takaisin. Tämä tarkoitti sitä, että jossain vaiheessa porukkaa alkoi tulla vastaan. Iloisia kannustuksia huudeltiin. Puolimaratonin kohdalla tuntui jo, että keuhkot eivät pysy tahdissa mukana. Vanne puristi rintakehää ja hengästytti.

Suunnilleen 25 km asti olin mukavasti hiukan alle viiden tunnin vauhdissa. Juoksin joukon viimeisenä, päätellen takani hitaasti matelevasta peräpään autosta. Koin sen hiukan häiritsevänä, ilman minua he olisivat paljon nopeammin vapaat tuostakin tehtävästä. Sitten iski vastaan jonkinlainen seinä. Yhdessä ylämäessä alkoi pyörryttää. Pistin kävelyksi ja otin merisuolaa. Se helpotti ja pystyin jatkamaan. Hengästyminenkin helpotti. Soittolistalla oli Painia. Voi miksi laitoin tätä, tosi huonoa enkä tykkää. Ja sitä on paljon, mutta en jaksanut kaivaa kännykkää esiin vaihtaakseni musiikkia. Ohtin erään iäkkään herran ja peräpään autokin jäi. Sisäreisiä hiersi, olin laittanut näemmä liian vähän vaseliinia. Melkolailla kolmenkympin kohdalla selväksi tuli, että käveltävä on ja viiden tunnin haamuraja tulee ylittymään. Kävelin kaikki ylämäet ja yritin kaikin voimin juosta muut pätkät. Toiseksi viimeisellä juomapisteellä oli niin mukava nainen tarjoilemassa, että herkkä mieleni sai itkun jo kuristamaan hetkellisesti kurkkua. Sekin tunne meni ohi. Vastaan tuli kauniina kimalteleva järvi. Uimaan! Haluan uimaan! Voi, miksi en pääse? Viimeisen kääntöpaikan jälkeen olin jo henkisesti voiton puolella. Kuulokkeissa soi Moonspellin ihana Malignia ja lauloin (huusin) mukana. Koska juoksin yksin ja keskellä metsää, se oli mahdollista. Isäntä soitti ja kysyi, mitä haluan heidän tuovan kaupasta minulle maaliin. Sopersin haluavani ihan mitä tahansa. Juomaa, ruokaa, ihan kaikkea mitä löytyy. Heh, miten helpot täsmäohjeet. Neljänkymmenen kohdalla polveen alkoi sattua. Viiltävä kipu. Voi ei. Kinkkasin eteenpäin. Pääsin maaliin. Pyörrytti. Aika 5:07 ja sekunnit päälle.

Iloinen jälleennäkeminen perheen kanssa. Päällä ihana endorfiinipölläkkä.

Tarjolla oli sauna ja keittoruoka. Minulle annettiin pokaali käteen ja joku otti kuvan. Menin pukuhuoneeseen, join palautusjuoman ja avasin sipsipussin. Lapset kurkistivat ovesta. Kävin tervehtimässä perhettä. Sitten menin saunaan. Ai, kuinka ihanaa oli istua löylyssä! Ja ottaa kylmä suihku. Toista jalkaa tosin piti pitää ylhäällä, koska laastari oli rullantunut irti ja nahka oli myös kauniisti rullalla, vesi kirveli mojovasti. Pyörrytti taas. Sain puettua. Raahustin keitolle, siemailin sitä hitaasti. Ruoka kohensi oloa. Jälkkärikahvia en ottanut, mutta pullan nappasin evääksi. Kotimatkalla maistuivat sipsit, suklaa ja juomat. Ihanaa, ettei tarvinnut itse ajaa. Olisi varmaan pitänyt jäädä toviksi jos toiseksikin ensin oloa kohentelemaan ennen rattiin astumista.

Olin naisten yleisen sarjan voittaja! Ja ainoa osallistuja...

Västilän maraton on pieni kyläjuoksu Oriveden Längelmäellä. Ilmapiiri oli ihanan lämminhenkinen, maisemat upeat ja kisakeskuksena kaunis ja tunnelmallinen Västilän Voimantalo. Huolto pelasi hienosti ja erikoisesti muodostettu reitti oli virkistävää vaihtelua tyypillisille saman kierroksen useaan kertaan kiertämisille. Voin suositella tätä tapahtumaa, jos ajatus yksin juoksemisesta ei kauhistuta.

Väliviikko

Väliviikko tarkoitti hetken lepoa ennen seuraavaa edelliseen verrattuna tuplamittaista koitosta. Puolimaratonin jäljiltä piti ensin palautella. Onneksi arjessa oli niin mahdotonta kiirettä ja haipakkaa, ettei juokseminen käynyt mielessäkään. Jos olisi pitänyt vielä yrittää änkeä lenkkejä johonkin väleihin, niin olisi voinut käydä harmittamaan. Lihakset olivat kipeät vielä maanantaina, tiistaiaamunakin vielä. Tiistaina iltapäivällä kävin hierojalla, joka taas kerran totesi pohkeitteni olevan todella lihaksikkaat reisiin verrattuna. Kuulemma "näköjään niillä kuitenkin noinkin pitkiä matkoja juostaan". Edelleen totean, ettei ole juoksijan kroppaa minulla, mutta juoksen silti vaikka ihan uhmapäisyyttäni.

Ylämäkeen kävellessä pohkeet tuntuivat pitkään oudoilta, ihan kuin en osaisi käyttää niitä ollenkaan. Taisivat olla vain väsyneet, raukat. Perjantaina illalla lähdin kokeilemaan juoksua. Jalat tuntuivat olevan hyvin matkassa mukana, keuhkot eivät niinkään. Viikon toinen lenkki koitti sunnuntaina. Tämä lenkki alkoi epävarmoissa tunnelmissa. Pohkeet eivät meinanneet aluksi suostua yhteistyöhön. Kun ne sitten lopulta lämpenivät viiden kilometrin jälkeen, aukesi taivas! Juoksin kevyitä askelia reippaalla vauhdilla juuri hengästymättä. Kun pääsin perille, olisin halunnut vielä jatkaa ja jatkaa. Nyt heräsi toivo. Tämä saattaa toimia. Jännittää. Enää kuusi yötä.

Hyvät jalat. Vahvat jalat. Nämä kantavat minut maaliin kuuden yön päästä.

Jyväskylän katujuoksu

Puolimaratonia edeltävän viikon pääasiallisin tavoite oli ehtiä avata pohjejumit ennen koitosta. Se vaikutti alkuun, jos ei ihan toivottomalta, niin hankalalta ainakin. Alkuviikosta pohkeet menivät hapoille jo reippaasta kävelystä. Joka iltainen rullailu ja venyttely sekä kylmä-kuuma-käsittely joka kerran suihkussa käydessä yhdessä juoksutauon kanssa teki lopulta onneksi tehtävänsä. Juoksun sijaan pyöräilin ja kävelin. Osallistuin koululaisten kanssa koulun siivousiltaan, mikä tarkoitti myös voimailua lapsen roskia täyteen keräämän ja mutaliejua valuvan jätesäkin siirtelyssä. Lapsi itse ei voinut auttaa, koska hän raahasi mukanaan rikkinäistä patjaa.

Keskiviikkona koikkelehdin töissä korkokengissä, koska vietimme perinteistä Vappuhäppeninkiä, johon kuuluu pukeutumisteema. Tällä kertaa teema oli julkkikset ja Sofi Oksanen -lookiin korkkarit sopivat terveyskenkiä paremmin. Pohdin mielessäni, kuinka paljon päivä mahtoi lyhentää jo valmiiksi tynkiä akillesjänteitäni. Akillekseni ovat niin lyhyet, etten ole koskaan pystynyt tekemään syväkyykkyä nostamatta kantapäitä ylös lattiasta. Tässä on yksi syy siihen, miksi pohkeeni jumittavat koko ajan. Ei ole luontaista juoksijan rakennetta, ei. Juoksen silti.

Torstaina tajusin, että olen aiemmin tavannut tankata puolikasta varten. Edellisestä on aikaa monta vuotta ja monta maratonia, joten olin tyystin unohtanut asian. Vaikka puolikas tuntuu äkkiseltään kokonaiseen nähden lastenleikiltä, niin ei se kuitenkaan ihan pelleilymatka ole. Jotta en lähtisi aivan soitellen sotaan, niin päädyin syömään välipalalla rahkan sijaan mysliä ja tekemään iltapalaksi pannukakkua, slurps!

Juoksupäivänä sää oli lämmin ja aurinkoinen. Ihan liian lämmin. Sen tietää jo etukäteen, että mittarin kivutessa yli kahdenkymmenen asteen, on ennätyksen rikkoutumisesta turha haaveilla. Laitoin muulle perheelle ruokaa, pakkailin kamoja, söin mysliä ja hörpin perheenpään keittämää espressoa. Itse jauhetuista pavuista, nam! Sitten perheenpää vielä vei minut autolla kisapaikalle. Päälläni oli niin vähän vaatetta, kuin pystyy ja kehtaa. Kiinnitin numerolapun, jonotin vessaan ja hipsin lähtöviivalle. Porukka oli ryhmittynyt kahden viivan taakse, piti vielä varmistaa vieruskaverilta, että olin oikean viivan takana. Sitten koitti h-hetki.

Tätä mahaa ulkoilutin yli kaksi tuntia. En olisi teininä kehdannut. Nyt kolme lasta synnyttäneenä ja parikymmentä vuotta vanhempana kehtaan ihan  helposti.

Aloitin kovaa. Edellisestä puolikkaasta oli sen verran aikaa, että oikea vauhti oli hakusassa. Yritin arvioida, millä vauhdilla juoksisin kympin ja juosta sitä hitaammin. Hyvin pian vauhti asettui 5:45 min/km. Siitä se hiipui lukemaan 6:00. Kuumuus alkoi painaa. Aurinko porotti täydeltä terältä. Päätä särki. Eräs kaverini oli ehdottanut kimpassa juoksemista. Hän sai minut kiinni, sain huohotettua jotain sen suuntaista, että tässä vauhdissa en varmaankaan olisi hyvää juttuseuraa. Hän paineli iloisesti menojaan edelle. Ensimmäinen juottola oli neljännesmatkassa ja tuli todella tarpeeseen. Leikkipuiston kohdalla ehkä kolmasosassa matkaa oli perheeni kannustamassa. Sain vilkuteltua iloisesti ja todettua sään liian kuumaksi.

Vauhti alkoi hiipua kohti lukemaa 6:30. Perhe oli siirtynyt edelläni toiseen paikkaan vilkuttelemaan. Pyysin tuomaan särkylääkettä maaliin. Kolmatta juottolaa puolimatkassa odotin kieli pitkällä. Jaloissa alkoi tuntua kramppaamisen merkkejä. Olin unohtanut ottaa suolaa mukaan, virhe! Maaliin pääsy ei enää tuntunut ollenkaan itsestäänselvältä. Jalkaholveja hiersi. Omakotitaloalueella joku ihana ihminen oli pystyttänyt oman juomapisteen. Otin mukillisen vettä ja kiitin kauniisti. Tajusin hetken päästä, että vesi olisi kannattanut kipata kurkun sijaan päälle. Mahassa alkoi kiertää.

Tulin useita kilometrejä pitkälle suoralle järven rantaan. Ohitin miehen, jonka olin ohittanut jossain vaiheessa aiemmin ja hän oli sitten ohittanut minut. Järven läheisyys viilensi kivasti ja kramppaaminen helpotti. Suora oli henkisesti helppo pätkä, voi laittaa tähtäyksen suoran päähän ja vajota koomaan. Perille päästyä olin jo tosi pitkällä. Vauhti hiipui yhä. Viimeisellä juomapisteellä 3/4-matkassa läähätin jo tosissaan. Laskin puolikilometrisiä maaliin. Tuntui, että taju lähtee. Jalat olivat koko ajan kramppausrajalla. Jatkoin juoksemista kaikesta huolimatta, edes viimeinen nousu ei mennyt kävelyksi. Loppukiristä ei ollut puhettakaan. Kun pääsin maaliin, huohotin niin, että henkeä salpasi. Hengitys vinkui, mikä tuntui huolestuttavalta. Onneksi se kaikki helpotti pian ja hetken päästä jo hymyilytti. Loppuaika oli 2:11:04, mikä ei ole ennätys, muttei huonoinkaan ajoistani. Olen tyytyväinen juoksuun, koska yhtään kovempaa en olisi päässyt.

Juoksun jälkeen menin kylpylään lillumaan ja vaihtamaan juoksukuulumiset parin muun naisen kanssa. Kivaa, että meitä samantasoisia menijöitä on muitakin! Oli virkistävä uinti. Perheenpää haki minut sitten kotiin. Nyt parantelen rakot ja katson, kuinka kipeiksi paikat tulevat. Seuraava tähtäin on kahden viikon päästä. Onko se liian pian, jää nähtäväksi.