Lofooteilla

Matkaan!

Perheemme tämän kesän lomareissu suuntasi Norjaan Lofooteille. Pakkasimme tavarat ja lapset autoon ja lähdimme ajamaan läpi Ruotsin Lapin. Olimme varanneet välietapiksi hotellin Gällivaresta Ruotsista. Fjällhotel Dundret osoittautui ihastuttavaksi yöpymispaikaksi ylhäällä tunturissa. Tunturin laelle pääsi autolla ja kävimme siellä lapsia ulkoiluttamassa illan suussa. Seuraavana päivänä ylitimme Norjan rajan ja illalla saavuimme kohteeseen, Camping Storfjordiin Leknesissä.

Näkymä Fjällhotel Dundretin pihasta. Ei huono maisema välietapiksi.

Ballstadsheia

Ensimmäisen vaelluspäivän kohteeksi valikoitui Ballstadheia (huippu 459 m) Leknesistä etelään. Sää oli puolipilvinen. Kun yhdestä vaelluskenkiin liittyvästä ulkonäkökriisistä oli selvitty, jaksoivat lapsetkin hienosti kavuta ylös ja kirmata ylängöllä. Reitti oli mukavat viitisen kilometriä. Kiipeäminen hengästytti mojovasti, minua. Polkujuoksijamieheni kyllä loikki kuin alppikauris hymyillen mennessään. Näytti myös siltä, että poikani menee kohta minusta ohi kunnossa. Niin se käy, elämän kiertokulku.

Ballstadsheialla muistin taas, mikä vuorissa kiehtoo. On kuin lentäisi, kun katselee alas.

Munkebuhytte

Toisena päivänä suuntasimme saariston kärkeä kohti, Moskenesiin. Tarkoituksena oli kavuta Munkebuhytille, jos lapset vain suinkin jaksaisivat. Ja jaksoivathan he!

Kahden kerroksen vettä.

Sää oli aurinkoinen ja reitti selkeä, pohjois-eteläsuunnassa kulkeva. Polulla tuli vastaan monenlaista: mutaa, kalliota, pahimmissa paikoissa oli apuna kettinkejä. Ennen hyttiä noustiin pienelle huipulle (Djupfjordheia, 510 m), josta aukeni upea näkymä turkoosille merelle. Meren takana siinsi Norjan manner ja siellä kohoavat vuoret.

Sininen maisema sai ajattelemaan sinisiä ajatuksia.

Hytille oli siitä vielä pieni lasku ja jatkoimme sinne. Perheen miehet lähtivät nousemaan vielä Munkenin huipulle (797 m), me naiset lähdimme paluumatkalle. Kun pääsimme autolle, Garmin näytti kolmeatoista kilometriä.

Vanhat Lowat, Innsbruckin Lowa Shopista joskus ammoisina aikoina ostetut. Hyvin palvelevat yhä.

Jumiutuneiden koipien ja selän vetreyttämiseksi lähdin vielä illalla pienelle hölkälle tien laitaan. Juoksu kulki yllättävän hyvin kiipeämisenkin jälkeen eikä asfaltilla tallaaminen käynyt tympimään. Ihastelin vuonon rannan maalaistaloja.

Justadstinden

Kolmantena päivänä oli tiedossa majapaikan vaihdos, siirtyisimme Lofoten Turistsenteriin, jossa meillä oli mökki varattuna. Suunnitelmissa oli, että isäntä juoksisi pitkän lenkin heti aamusta ja minä pakkaisin kamoja sillä aikaa. Vein hänet autolla polun alkupäähän. Kun olin päässyt mökille, sain pyynnön hakea hänet pois. Polku oli päättynyt yhtäkkiä suohon. Se siitä sitten. Hain hänet mökille ja teimme lähdön. Isännälle vaihtoehtoiseksi lenkkisuunnitelmaksi muotoutui läheisellä Justadstindenillä (738 m) käyminen, suuntasimme siis sinne. Alkuvaikeuksien jälkeen lapset jaksoivat hyvin taas edetä, mitä nyt kärpäset kiusasivat. Polkujen ja kartan täsmäävyysongelma aiheutti hämmennystä. Reitin selkiydyttyä isäntä jatkoi menojaan ja minä jäin lasten kanssa etenemään hitaammin. Jäimme vuoristolammen rantaan heittelemään vesileipiä.

Leipiä repussa ja leipiä vedessä, siinä perheretkeilyn peruseväät.

Isännän laitettua viestiä, että on lähdössä huipulta alas, teimme mekin lähdön alaspäin. Ensin kävelimme jonkun matkaa, sitten käännyimme takaisin hakemaan lapselta unohtunutta silmälasien muotoista kiviaarretta. Kun olimme uudelleen matkalla alas, sai perheenpää meidät kiinni.

Uudessa majapaikassa

Mökki Lofoten Turistsenterissä oli todella tilava ja avara. Tutkin karttaa ja pohdin, mihin lähtisin iltalenkille. Isäntä ehdotti, että juoksisin viereisen järven (Steirapollen) ympäri. Lähdin testaamaan reittiä. Heti alussa jouduin vihaisen linnun hyökkäyksen kohteeksi. Hitchcock-henkinen lokki teki syöksyjä pääni päällä yrittäen osua minuun likaisilla pommeillaan. Eipä onnistunut, hähää! Tie näytti menevän vain talojen pihoihin, mutta jatkuikin jonkin vanhan (entisen?) maalaistalon historiallisena museoreittinä. Matkan varrella näkyi entisten karjasuojien kivijalkoja ja vanhoja kiviaitoja. Pilvet roikkuivat alhaalla ja juoksu kulki raskaahkosti. Kiipeäminen ja runsas autossa istuminen vaativat selkeästi veronsa.

Norjaa osaava voi tästä lukea, mitä polkua kuljin.

Viimeisenä Lofoottipäivänä vietimme aikaa "Pohjolan Venetsiassa" eli Henningsvaerissa. Paikka oli liikanimensä veroinen ja näkemisen arvoinen. Kiertelimme kaupunkia ensin, jonka jälkeen miesväki lähti kiipeämään läheisen nyppylän huipulla sijaitsevalle näköalapaikalle (211 m). Reitti sinne erkani Festvågtindenille menevästä reitistä. Heidän tultuaan alas isäntä ehdotti, että minäkin voisin käydä siellä, paikka oli niin hieno.

Kivinen oli tie...

Tartuin ilolla tilaisuuteen ja lähdin kiipeämään. Polku oli jyrkkä ja kivinen, mutta hyvin mentävissä. Näkymä ylhäällä palkitsi vaivannäön todella. Edestakainen matka kesti vajaan tunnin, joten muun porukan odotus ei venynyt luvattoman pitkäksi.

...mutta huipulla odotti mahtava palkinto!

Seuraavana päivänä lähdimme pitkälle kotimatkalle. Olimme varanneet saman hotellin Gällivaresta välietapiksi. Siellä oli silloin menossa triathlontapahtuman sprinttimatka, pyöräilijöitä ja juoksijoita oli suoriutumassa koitoksestaan, kun nousimme rinnettä ylös kohti hotellia. Lofoottien jylhät maisemat olivat jättäneet lähtemättömän vaikutuksen, ehkä palaamme joskus sinne uudelleen.