Vuoden viimeiset happovitoset

Joulunpyhien mentyä perheenpää on palannut tienaamaan meille leipää pöytään. Minä jatkan lomailua lasten kanssa. Lenkkini juoksen viitosen mittaisina, koska sen verran eskarikin pärjää ilman aikuista kotosalla. Takana on monta hyvin tukkoista viitosta. Tapaninpäivänä aamukolmeen riekkuminen on varmasti osasyy. Jalkapohjat ovat jumissa. Pohkeet ovat jumissa. Tiistainen lenkki oli suorastaan kamalaa. Että voikin tuntua juoksu pahalta. Nyt täytyy lisätä venyttelyä ja pilatesrullailua.

Pikkupakkasessa latupohja oli kivan kuiva ja rapsakka. Innokasta hiihtäjää voi tosin harmittaa.

Keskiviikkona jumppasin pohkeita tasapainolaudalla ennen lenkkiä. Pohkeet olivat yhä tukossa. Onneksi lapset soittelivat säännöllisesti milloin mistäkin asiasta, tuli luonnollista taukoa hölkyttelyyn. Naapurissa jylläävä mahatauti teki oman jännityksensä hommaan, pelkkä ajatus sai vatsan vellomaan. Loppumatkasta hidastelin oikein tarkoituksella, jotta Malignia ehtisi soida loppuun, hih.

Järvi on vihdoin jäässä.

Illalla löysin jumin alkulähteen. Se sijaitsee pohkeen sisäsyrjällä. Tuijotin pilatesrullaa keskittyen rohkeuden keräämiseen. Sitten hengitin syvään pari kertaa ja annoin palaa. UAARGH UIJUIJUIII!!! Kahdeksan kertaa edestakaisin, sama toiselle jalalle. Päälle venyttelyt.

Kidutusväline. Juoksijasta voi kätevästi puristaa tunnustuksen uhkaamalla käyttää tätä hänen pohkeisiinsa.

Torstaina lähdin vuoden viimeiselle viitoselle. Ihme ja kumma! Jumi oli vähentynyt huomattavasti! Ei se poissa ollut, mutta uskoni palasi. Kyllä näillä koivilla vielä juostaan!

Juokse, tonttusein!

Kirkonkellojen kumu kaikui hartaan hetken merkkinä, kun juhlistimme jouluaattoa polkulenkillä yhdessä siipan kanssa runoilija Immi Hellenin hengessä.

"Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täällä palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.”

Polkujuoksu on äkkiseltään raskasta. Pohkeet ovat kovilla. Polku on mutainen ja täynnä liukkaita juuria ja kiviä. Kaikki keskittyminen on pantava pystyssä pysymiseen vauhdissa. Joskus maratonharrastuksen alkuaikoina haaveilin olevani Vaarojen Maratonin lähtöviivalla jonain päivänä. Se päivä tuntuu yhä hyvin kaukaiselta.

Joulupäivänä lähdin pitkälle lenkille hetken mielijohteesta. Valitsin lähitienoon järvistä sen, jonka ympäri juosten tulee kotiovelta kotiovelle 14 km. Alkumatka sujui tukkoisesti, johtuen jouluruuista ja valvomisesta puolison ja The Departedin seurassa, ehkä jopa polkulenkistäkin. Sain niskaani raikkaan vesisateenkin. Se oli suorastaan hyytävän raikas, niinkuin viimassa ja kahdessa lämpöasteessa vain voi olla. Puolivälissä alkoi kulkea ja energiaa riitti. Jopa harmillisen hyvin, koska nälkä antaisi luvan mässäillä vähän vielä lisää, röyh.

Jouluvalmistelujen lomassa

Tosi emäntä laittaa possunlihat kiehumaan ja perunasoseen uuniin imeltymään ennen lenkille lähtöä. Tosi tosi emäntä valitsee lenkkireitin siten, että voi paluumatkalla kipaista lähikaupassa. Hain aineksia joulupullaan ja -puuroon. Pullia en tiedä, ehdinkö edes leipoa, mutta onpahan nyt varalla ja tuli samalla niin helposti.

Juoksin kuusi kilometriä raikkaan kuivassa säässä. Lunta ei ole edelleenkään, mikä on sääli näin joulun alla. Jäästä vapaana liplattava järvi ei tuo joulutunnelmaa. Jalat olivat tukkoiset pitkän lenkin jäljiltä. Ihan uusi tunne pitkästä aikaa. Oudolla tavallaan jopa tervetullut. Tuli olo, että olen tehnyt ihan tosissaan jotain.

Viime viikon tavoite oli 33 km. Tämän viikon on 25 ja seuraavan 42. Eikä siitä ole kauankaan, kun 42 tuntui tosi hurjalta määrältä viikossa. Näin sitä kehittyy, ihan huomaamatta. Maksimina pidän viittäkymmentäkahta, koska sen yli mennessä alkaa ajankäyttö olla perhe-elämän kokonaisuuden kannalta kestämätöntä. Jos peruskestävyysvauhti joskus kasvaisi, niin tuota rajaa voisi hilata ylemmäs. Ei vaan tunnu vauhti kasvavan kovin helpolla.

Rouva 38-v juoksee

Ensin pieni harmistuksen tilitys. Onnistuin vahingossa poistamaan edellisen blogitekstin. Se näkyi luonnoksena ja eri nimellä kuin julkaistu. Voi rähmä. Että pitääkin sählätä. No, eespäin mennään kuin mummo lumessa. Ei auta murehtia menneitä sanoja.

Tällä viikolla olen valmistautunut juoksuun neljästi ja juossut kolmesti. Maanantaina yritin juosta keskellä työpäivää, mutta unohdin pakata kaiken tarvittavan ja homma jäi aikeeksi. Tämä harmitti todella, koska lenkkireittini työpaikan lähellä on todella kaunis maalaisromanttinen järvenranta. Juoksin sitten illalla lyhyesti.

Tiistaina muistin ottaa kaikki kamat mukaan ja pääsin suosikkireitilleni maalaismaisemiin. Lenkki oli raskaahko 8 km. Raskaus tuli lenkkareista, joihin jalkani eivät ole vielä tottuneet. Ne ovat lojuneet kaapissa melko kauan ja nyt olen päättänyt käyttää ne "pois" kuljeksimasta ja kaappia täyttämästä.

Seuraava juoksu koitti vasta sunnuntaina. Kaksi lasten joulujuhlaa ja yksi lauantaityöpäivä sotkivat rutiineja ja myöntää täytyy, että viimeisinä työpäivinä olin aikalailla kuitti. Lenkille lähtemisen vaatima tehokkuus ei aina vain onnistu. Yleensä olen kyllä melko taitava hyödyntämään juoksulle otolliset aikaikkunat. Siinä ajassa, minkä joku toinen käyttää sen pohtimiseen, onko jo varmasti palautunut edellisestä lenkistä tai onko senhetkinen sää ulkoiluun sopiva, on meikä-hissuttelija hipsutellut jo kauas.

Ensimmäinen lomapäivä ja 38. syntymäpäiväni. Lähdin lenkille muun perheen lappaessa kitoihinsa pottuja ja lihapullia. Päätin tehdä saman vasta lenkin jälkeen. Tämä oli hyvä päätös, koska oli todella virkistävää juosta ilman vatsavaivoja. Oli melkein talvipäivänseisaus ja niin lämmintä, että huoletta tarkeni ilman takkia. Juoksu oli kevyttä kuin höyhen. Juoksin monta 7min45s -vauhtista kilometriä, mikä oli aivan ihmeellistä. Upea flow!

Ennen lähtöä oli viimeisenä asiana keskusteltu, katsottaisiko joku elokuva lasten mentyä nukkumaan. Leffoja selatessa osui silmään mainos elokuvasta Interstellar. Suosittelen! Scifiä ilman örkkejä, synkkä tulevaisuus tuhoutuvalla Maa-planeetalla. Sen muisteleminen vuodenaikaan käsittämättömän lämpimässä säässä katsellen sysipimeää sumuista synkkyyttä Swallow the Sunia kuunnellen ja raikasta happea hengitellen sai aikaan varsin apokalyptisia tunnelmia.

Vesipisarat kimalsivat puiden lehdettömillä oksilla. Niistä syntyi erikoisia muotoja. Askelten rytmi ja tasainen hengitys saivat aikaan rennon meditatiivisen tilan. Pikkuhiljaa lenkin lähestyessä loppuaan alkoivat voimatkin vähetä. Väliin jätetty ateria tuntui heikotuksena. Urheilujuoma ja iltapäivän joulutortut eivät enää riittäneet energiaksi. Takana oli 18 kivaa kilometriä, joten kyllä siinä saakin jo olla nälissään ja väsynyt!

Pikkujouluaikaan

Torstaina pääsin nauttimaan tähän vuodenaikaan harvinaista herkkua eli lenkkeilyä valoisan aikaan. Ei valon määrä silti silmiä särkenyt, taivas oli tukevasti pilvessä ja lumeton maisema niin synkeä, kuin se vain olla voi. Pohdin, milloin oikein tulee aika, että pääsen testaamaan uusia nastakenkiäni. Siinä kahteen paitaan ja ohuisiin trikoisiin pukeutuneena talvi tuntui olevan oikein erityisen kaukana. Tähän tunteeseen ei auttanut edes se, että viimeiseksi työkseni ennen lähtöä olin paketoinut kaksi jouluista lahjaa. Juoksu oli kevyttä kuin unelma koko 9 km ajan. Taudin aiheuttama heikotus oli tiessään. Polvea juili koko matkan ja mietin, pitääkö siihen reagoida jotenkin. Totesin, että ei vielä. Joskus vastaavaan on auttanut jonkin lihasjumin saaminen laukeamaan. Myös yksittäinen kovempi lenkki voi tehota.

Seuraava juoksukerta koitti vasta sunnuntaina, jolloin hölkkäsin saman matkan, mutta puolison kanssa. Olin ollut maltillisissa iltariennoissa kahtena iltana peräjälkeen. Juoksu kulki kevyesti siitä huolimatta, johtuen mahdollisesti runsaasta pipareiden syönnistä juuri ennen. Lenkin jälkeen tuntui väsymys, johon syöminen toi vain lievää helpotusta. Tämä voi johtua valvomisesta ja/tai äkillisestä sokerin syömisen lisääntymisestä.

Talvisota in my mind

Flunssan jälkeinen ensimmäinen lenkki on aina raskas. Ihan kuin kroppa olisi kokonaan unohtanut, miten juostaan. Hengästyttää, kinttuihin polttaa. Ryhtilihakset eivät jaksa pitää kehoa pystyssä, joten meno on kumaraa raahustamista. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus säännöstä. Lähdin juoksemaan suoraan ruokapöydästä, jonka seurauksena juoksun tuottaman pienimuotoisen tuskan kruunasi turpoava vatsa.

Koska oli itsenäisyyspäivä, totesin mielessäni epämiellyttävän kokemuksen sopivan sotien muistelemiseen pyhitettyyn päivään oikein hyvin. Ei siellä talvisodassakaan papalla varmasti mukavan leppoisaa ollut ja silti oli jaksettava. Pappa selvisi kahdesta sodasta. Minä juoksin neljä kilometriä lievästi hengästyen ja hikoillen.

Sään puolesta ei tosin oltu lähelläkään talvisodan oloja. Kuvasta näkyy, missä vaatetuksessa tarkeni loistavasti. Joulukuinen tummanruskea muta sanoi "lits" ja "läts" lenkkarin alla.

Polttarijuhlinnan jälkeen

Minulla oli kunnia järjestää polttarit ystävälle. Kekkerit olivat pienmuotoiset  ja rauhalliset, mutta kivat ja virkistävät. Herkuttelujen jälkeisenä päivänä lähdin pitkälle lenkille lihakset täynnä polttoainetta. Askel oli huiman kevyt, kuten myös mieli. Kiersin järven rantaa pimeässä illassa. Seuraavana päivänä iski flunssa.

Tauti ei tunnu kovalta, mutta lenkkeily on nyt tauolla. En ala pelleilemään jälkitautien riskin kanssa. Sydän hakkaa sen verran normaalia enemmän portaita noustessa, että ylimääräinen urheilu ei houkuttele. Urheiluharrastuksessa on se hyvä puoli, että sen pois jättäminen on jo sellaisenaan jonkinlaista lepoa, vaikka jatkaisi muita arkiaskareita normaalisti.

Kävin tänään työnantajan tarjoamassa kehonkoostumusmittauksessa. Tuollaisen tutkimuksen tulosten luotettavuudesta on montaa mielipidettä. Sain tiedon, että olen kehonkoostumukseltani kaikin puolin normaali. Huojentava tieto. Joku tosin pohti, että jos maratonharrastaja on normaali, niin mitä sitten kaikki muut ovat. Itse ajattelen niin, että ollakseen maratoonari ei tarvitse olla rasvaton ihmeihminen. 42,2 km pystyy löntystelemään läpi, kunhan on ensin ulkoiluttanut lenkkitossuja riittävän pitkään ja useasti. Ja vammoilta joko hyvällä tuurilla tai hyvällä lihashuollolla välttyen. Ne kovat maratonjuoksijat ovat sitten erikseen.

Marraskuun monet kasvot

Lähdin maanantai-iltana kevyelle viitoselle. Päätä särki, koska olin lopettanut kahvin juomisen. Taas. Todettuani kyseisen nautintoaineen yöunien kannalta tuhoisaksi. Ja todettuani samalla yöunien ehdottoman tärkeyden arjesta selviytymisen kannalta. En ymmärrä enää ollenkaan, kuinka selvisin silloin, kun lapset olivat pieniä ja pätkäunisuus jatkuva olotila. Olin ottanut ibuprofeenia ennen lähtöä.

Talvinen kauneus mykisti hetkittäin. Lumiset puut pakkasessa pimeytyvää taivasta vasten katuvalon loisteessa olivat kertakaikkisen upea näky. Sormia palelsi, mutta pian veri alkoi kiertää. Lopputuloksena juoksusta ihanan raikas olotila.

Torstai. Kaksi pientä tyttölasta tuli koulusta. Jätin heidät luukuttamaan Robinia ja Isaac Elliotia ja aloin tehdä lähtöä lenkille. Eivät olleet pahoillaan. Vilkaisin ulos ovesta tehdäkseni kenkävalinnan. Jää oli jo sulanut tien pinnasta, mutta räntää satoi ja se näytti jäävän maahan. Omistan yhdet Gore-Tex-lenkkarit, joita kyllä käytän tosi harvoin. Nyt oli juuri oikea sää niille.

Astuin ovesta. Viima löi rännän päin kasvoja ja hyytävä kylmyys pureutui salamana vaatteiden läpi. Aargh! Olotila muistutti sitä, kun on astumassa avantoon. Mahtavaa! Hirveää! Aivan hirveää! Voi luoja! Mitä tästä tulee? Kuulokkeista alkoi soida Cradle of Filth. Lauloin mukana Nymphetamine Overdosea estääkseni itseäni haukkomasta henkeä.

Kun pääsin mäen alas, alkoi tuuli tyyntyä. Räntä vaihtui vedeksi ja sade vaimeni. Jalat pysyivät Gore-Texin suojissa mukavan lämpiminä. Lopputuloksena olikin monen monta miellyttävää kilometriä. Sataman autius muistutti siitä, että kohta on talvi. Pysähtyneisyydessä oli jotain hyvin synkeän kaunista. Järven vesi näytti hyisen kylmältä.

Juostessa ollaan perusasioiden äärellä. Nälkä. Jano. Se tuntemus, kun lähtiessä kurkkuun kulautettu iso tuopillinen vettä on päässyt päämääräänsä kehon läpi matkatessaan. Onneksi yliopiston ovet olivat auki. Arvelin, että yliopistolla pyörii niin monenkirjavaa tallaajaa, ettei yksi lenkkiasuinen punakka hiippari herätä kummoistakaan huomiota. Vessareissulla oli kiva muistella omia opiskeluvuosia. Oi, niitä aikoja!

Paluumatkalla käväisin kotona hörppäämässä lisää vettä. Nappasin toppatakin kainaloon ja huikkasin lähtiessäni Robinia yhä kuuntelevalle typylle käyväni vielä hakemassa eskarin kotiin. "Ootpa pimahtanu", tuli vastaukseksi. Otin sen kohteliaisuutena. Hölkkäsin koululle takki kourassa ja pian kiipesin taas mäkeä ylös, tällä kertaa lapsi mukanani. Ylämäen toinen kiipeämiskerta olikin huomattavasti edellistä hitaampi. Laskimme jouluvaloja mennessämme, neljäkymmentä taisi lapsi saada tulokseksi.

Lunta! Jäätä!

Maahan satoi lumi. Tuli pakkanen ja sai lumen jäämään. Tuli aika kaivaa nastalenkkarit varastosta. Juoksen Icebugin Pythoilla, ne ovat osoittautuneet erinomaisiksi.

Lähdin rennolle kuutoselle. Meni taas hetki tajuta, että nastat ihan oikeasti purevat jäähän, eikä liukkautta tarvitse pelätä. Mieletöntä! Pari pakkasastetta on loistava juoksusää. Ehkä jopa paras heti +5 kuivan pilvipoudan jälkeen. Olen niin arktinen asukki, että kylmyyttä enemmän kärsin kuumuudesta. +20 auringonpaiste on melkein liikaa, +25 jo todella ikävä. Toki juoksen silloinkin, mutta vain sitkeydellä. Lähtökohtana pidän, että sää ei vaikuta siihen, juoksenko vai en. Juoksusta nauttiminen onkin sitten toinen asia. Sitä voi edesauttaa sopivalla vaatetuksella. Jos sekään ei auta, on vain ajateltava kieron positiivisesti, vaikkapa iloita sään voittamisesta ("Edes tämä räntämyräkkä ei saanut minua jäämään kotiin, jes!") tai ottaa se mielenlujuusharjoituksena ("24 km auraamattomilla teillä, nyt selviän mistä tahansa, hah!").  Hellesäässä nestehukan vaaran kanssa taiteillessa taas auttaa tieto, että jokainen juostu metri totuttaa elimistöä kestämään kuumuutta.

Pohkeet alkoivat hapottaa aika pian. Alustan ja kenkien muutos varmaankin teki sen. Pohdin jossain vaiheessa, miltä valmiiksi happoisilla kintuilla tuntuu loppumatkan iso ylämäki. Meni yllättävän helposti, mäkijuoksu vaikuttaa tuntuvan vähän eri kohdassa kuin tasamaalla hölkkäily.

Hauskaa, kun oli ihan talvista ja kuitenkin järvi vielä liplatti sulana. Pajupuskissa oli vielä lehdetkin. Pakkasessa ulkoilu tuottaa tosi raikkaan olon. Upeaa!

Sunnuntai-illan palkinto

Ansiotyön takia viikonloppuun tuppaa kasaantumaan kotitöiden suma. Päätin purkaa sitä niin paljon, kuin ehdin ja juosta lenkkini vasta sunnuntai-iltana. Haikean toiveikkain mielin katselin luutun varresta ikkunoista näkyvää illan sinistä hetkeä. Pimeys oli jo laskeutunut, kun vihdoin suljin ulko-oven takanani.

Ensilumi oli satanut viime yönä, sitä oli vielä vähän jäljellä paikka paikoin. Ilma tuntui kostealta ja huokui kylmyyttä. Syöksyin pimeyteen. Tai no, ei katuvalojen loisteessa mitään pimeyttä ole, se on valaistun reitin ulkopuolella metsässä. Valaistu latureitti on kuin käytävä, jota molemmin puolin ympäröi täydellinen pimeys. Metsä ympärillä on sysimusta. Tätä käytävää juoksin eteenpäin, askel kerrallaan. Välillä käytävä haarautui ja valitsin, kumpaa reittiä jatkan.

Pian juuri ennen lähtöä syöty lasagne alkoi ilmoittaa itsestään ja miellyttävä flow-tila katosi. Maha turposi ja alkoi käydä kipeäksi. Lopulta olisin halunnut oksentaa, en siksi että olisi oksettanut, vaan siksi, että halusin saada täpötäyden ja palloksi turvonneen vatsan tyhjäksi. En oksentanut, vaan jatkoin matkaa hyväksyen vatsan aiheuttamat epämiellyttävät tuntemukset.

Yhtäkkiä metsän takaa kuului pauketta. Ilotulitus! Ihastelin taivaalle nousevia värejä ja valoja. Tilanne oli erikoisuudessaan mykistävä. Hölkkäsin kotiin. Matkaa kertyi tasan kahdeksan kilometriä, Garmin ilmoitti täyden kilometrin samantien, kun saavuin kotipihaan.

Oodi munakellolle

Munakello on meidän perheessä osoittautunut todella monikäyttöiseksi välineeksi. Meillä se on uunissa kiinteästi integroituna. Kello näyttää ajan digitaalisesti ja piipittää kauan, todella kauan. Tämä on erittäin hyvä, koska perus-perhehärdellin sirpaloittamalla aivotoiminnalla voisi lyhytkestoinen piippaus jäädä helposti huomaamatta.

Munakellolla voi luonnollisesti ehkäistä pullien palamista uunissa tai muussiperunoiden kiehumista hellalla kuiviin. Sillä voi myös vauhdittaa erilaisia lähtemistilanteita. "Tänä aamuna meillä on neuvolaan lähtö, pukekaapas päälle! 10 minuuttia aikaa, laitan piipparin!" Johan alkaa tapahtua. Munakello toimii myös tietokoneella vietetyn ajan tarkkailuun. Kauan odotettuja vieraitakin on odotettu joskus munakellon ääressä.

Nyt lasten kasvettua sen verran isoiksi, että pärjäävät hetken aikaa kotona keskenään, mutteivät vielä osaa luotettavasti tulkita ajan kulumista tavallisesta kellosta, on munakellolle löytynyt yksi sovellus lisää. Kun äiti lähtee lenkille perheenpään ollessa vaikkapa ansiotyössä, laitetaan munakelloon sopiva aika, esim. 45 min. Sitten vain täytyy rientää viivana ulos ovesta, jotta ehtii takaisin ennen äänimerkkiä.

Olen oppinut melko hyvin tietämään, kuinka kauan aikaa tarvitaan minkäkin pituiseen lenkkiin, kun huomioidaan alussa tapahtuva satelliittien odottelu ja loppumatkan ylämäet. Joskus olen myöhästynyt ja tästä kiitoksena on tullut nenäkkäitä huomautuksia. Yksi lapsista ilmoitti joskus tietävänsä, miksi olen niin hidas. Se johtuu siitä, että kävelen ylämäkiä. Tätäkin pahaa tapaa munakellon käyttö suitsii kätevästi. Ei tee mieli löysäillä, kun tietää minuuttien juoksevan.

Siispä lenkille, aikaa 50 minuuttia. Vauhtia, kello käy jo!

Musiikkieuforiaa

Keskiviikkona näin livenä portugalilaisen goottimetallisuuruuden. Koska keikat harvemmin soitetaan päiväsaikaan, on varsinkin viikolla nähdyistä seurauksena hyvin leijaileva seuraava päivä. Arkiaamun herätyskello ei armoa tunne, vaikka omistaja olisi kuinka valvonut. Sitäpaitsi pidän lähtökohtana omalla kohdallani, että omat huvitusmenot keskellä viikkoa ovat täysin oma valinta ja seurausten kanssa eletään. Onneksi leijumisesta vähintään puolet aiheutuu valvomisen sijaan musiikkielämyksen tuottamasta euforiasta.

Edellä mainitun takia, kuten myös alkuviikolla muuten vaan huonosti nukutun yön jälkeen juoksut ovat painottuneet loppuviikkoon. Kevyellä viikolla sillä ei onneksi ole niin väliäkään. Lepokaudellakin olen pitänyt saman harjoitusrytmin kevyine ja raskaine viikkoineen, määrät vain ovat paljon pienempiä. En edes yritä suunnitella päivä päivältä lenkkejä, vaan kerrytän tiettyä kilometrimäärää viikkoa kohti. Siitäkin voin tarvittaessa tinkiä, joskus esim. puolison reissun takia saatan juosta överiraskaan viikon etukäteen ja levätä sitten reilummin, kun lenkkeily on vaikeampaa järjestää. Tärkeää on vain saada kilometrit täyteen. Onko tämä fiksu ja hyvä tapa, en tiedä. Näin kuitenkin saan juostua riittävästi.

Tämän viikon määrä oli 14 km. Siitä ensimmäiset viisi juoksin jo edellisviikon sunnuntaina ja loput nyt perjantaina ja lauantaina. Tämä sisälsi perinteisen lasten uimakoulun aikaisen lenkin. Tällä kertaa suuntasin latupohjille. Päätin juosta ylämäkeen aina, kun se oli mahdollista ja kääntyä takaisin 2 km kohdalla. Musiikkivalintana toimi Moonspell, tottakai. Keikasta kannattaa ottaa kaikki irti fiilistelemällä jälkikäteen. Ylämäkeä kesti kilometrin verran ja kuulokkeista kuului "gotta breath in, gotta breath out". Toden totta, ei pääse ylös mäkeä, jollei hengitä. Voi jopa olla, että jokusen kerran joutuu hönkäisemään vähän normaalia voimakkaammin. Saattoi siinä jokunen notkelma tai tasainen kohta välissä olla, mutta pitkä se mäki silti oli, pitkä kuin nälkävuosi. Olin unohtanut laittaa piilolinssit lähtiessä ja nenällä keikkuvat kakkulat häiritsivät hiukan. Urakoinnista oli sitten palkintona ihana kevyt rullailu pitkää mäkeä alas. Vaivannäkö kannattaa, ainakin mitä juoksemiseen tulee!

Jäähyväishölkällä

Minua on siunattu puolisolla, joka on hyvin saman kokoinen kuin minä. Siitä seuraa tiettyjä elämää helpottavia etuja. Yksi sellainen on yhteiset lenkkikengät. Sain joku aika sitten perheenpäältä kahdet turhiksi jääneet maantietossut hänen siirryttyään enemmän polkujuoksijaksi. Merkitsimme ne sekaannusten välttämiseksi koodein "1 S" ja "2 S", S niinkuin Supernainen. Nyt 2 S:t ovat tulleet tiensä päähän. Ne ovat kiidättäneet minut läpi monta pitkää ja lyhyttä lenkkiä.

Näillä olen juossut elämäni pisimmän harjoituslenkin 28,3 km. Olin lähtenyt ystävän kanssa liikkeelle sillä ajatuksella, että juoksemme harjoitusohjelmaani sopivan ylipitkän lenkin, max 24 km. Ilman GPS:ää juokseva ystäväni ehdotti tätä reittiä, koska arveli sen menevän hyvin lähelle oikeaa matkan pituutta. Ne viimeiset neljä kilometriä olivat melko pitkiä kilometrejä.

Olen raahautunut näillä kengillä läpi yhden Finlandia Marathonin tappavassa 18 asteen hellepätsissä. Pääsin alle 5h, juuri ja juuri. Jos joku vinoilee, ettei se ollut maratonJUOKSU, koska kävelin melko paljon matkan aikana, haistakoon hikisen lenkkarin! Se oli taistelua, alusta loppuun!

2 S:ien viimeisen lenkin juoksin perheenpään seurassa illansuussa, maha täynnä yhden pienen ja toisen vähän isomman suloisen pojan kimppasynttäreiden todella maittavia herkkuja. Isompi pojista on kummilapsemme. Miehen edellispäivän ultrajuoksu antoi minulle kivasti tasoitusta. Ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun yhteislenkki puolison kanssa oli haave vain. Näin ne lapset kasvavat. Tuvassa oli täysi disco käynnissä, kun palasimme kotiin. Musiikki pauhasi ja valot räpsyivät. Kiitos, Asics-GTjotain 2 S! Hyvin palvelitte!

Juokse sinä humma

Otsikko on laulun nimi. Sitä laulua lauloi jo kauan sitten manan majoille siirtynyt pappani ja se alkoi soida päässäni, kun ajattelin tämän viikon lenkkejäni. Laulussa sanotaan yhdessä kohtaa, että "voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla". Korvaa sana "leipäni" sanalla "hölkkäni", niin se kuvaa hyvin juoksemisteni nykytilaa. Askel siellä, toinen täällä. Pitäisi löytää vielä yksi vaihe lisää, jotta kykenisi kahden urheilevan aikuisen ja kolmen lapsen taloudessa työn, lastenhoidon, huushollin ja raksan lisäksi tunkemaan aikatauluun yhtään tätä pidempiä yhtäjaksoisia lenkkejä.

Torstai-ilta. Arjen aikataulu painaa päälle. Kiire kiukuttaa ja ärsyttää. Ovi takana kolahtaa kiinni. Härveli ranteessa sanoo "piip". Alkaa hymyilyttää. On vain keveät askeleet. Taps, taps, taps, taps. Nouseva kuu möllöttää pimeällä taivaalla. Hengitän.

Perjantaiaamu. Lapsen kanssa eskarille kävelemässä. Vähän myöhässä, mutta kyllä me vielä ehditään. VOI TAIVAHAN TALIKYNTTILÄT (oikeasti jonkin verran painokelvottomampia sanoja, mutta sensuroin ne, koska tätä saattavat lukea alaikäisetkin)!!! Missä eskarireppu on??? Lapsi jää isosiskon kanssa kävelemään rauhallisesti eteenpäin. Otan napakan kiihdytyksen ylämäkeen, harpon kotiovelle ja nappaan repun sekä kumpparikassin mukaan. Sitten rennon reipasta rullailua alas mäkeä. Lapsi kulkee eskarimatkaa nykyään mielellään juosten, onneksi. Äidin tyttö.

Perjantai-ilta. Amorphisin keikka tiedossa. Jos lähden viisi yli menevällä bussilla, ehdin sitä ennen hakea unohtuneen synttärilahjan ennen kauppojen kiinni menemistä. Ensin on kuitenkin laitettava lapsille iltapala pöytään ja korjattava se pois. Huolehdittava hammaspesut ja vaatteiden riisumiset. Haettava oma ja ystävän lapsi Halloween-juhlista. Tämä kaikki on tehtävä itse, jotta perheenpää saa valmistautua rauhassa omaan ultrajuoksuunsa. Kiirehän siinä tulee. Ehdin vielä bussiin, jos pistän juoksuksi. Metallikärkiset maiharit ovat todella huonot juoksujalkineet. Kokemus vetää epömukavuudessaan vertoja luistelumonoilla juoksemiselle. Onneksi on alamäki. Ehdin bussiin ja aikaa jää vielä ylikin. Illan aikana tulee ihan tosissaan hiki, eikä se johdu juoksemisesta.

Lauantaiaamu, pyhäinpäivä. Perheenpää on lähtenyt ultrajuoksulleen jo ennen muiden heräämistä. Edellisyön riekkuminen tuntuu kepeänä mielenä ja raskaina jalkoina. Raskaat jalat pystyvät silti juoksemaan, joten vien tytöt uimakouluun ja lähden itse lenkille. Tajuan, että tänään tarjoutuu peräti puolentoista tunnin aikaikkuna juoksua varten keskipäivällä, kun eskari menee kaverisynttäreille. Oi, siunatut synttärit!

Lopuksi vielä annan vinkin kaikille heille, jotka irrottavat varpaistaan kynsiä vaikkapa juoksemalla pitkiä matkoja. Kolme kuukautta kynnen irtoamisesta uusi tilalle kasvava kynsi on vielä niin hento, ettei sen päälle kannata pudottaa mitään kovaa ja teräväreunaista, sanotaan vaikka posliinilautasta pesukoneesta. Se voi sattua. Ihan vähän vaan. Mitä nyt vähän tähtiä näkyi. Ja suu ulvoi niin, että piti lapsia rauhoitella. Ei hätää, kaikki hyvin. Äiti vaan huutaa, mutta kyllä tämä tästä. Ei edes haavaa tullut. Eikä näy verta.

Muokkaus. Tapio Rautavaara esitti aikoinaan kappaletta "Juokse sinä humma". Urheilumies. Hyvin sopii siis urheilublogiinkin. Kyllä tämä tamma ainakin yrittää kovasti totella käskyä.

Lähestyvän pyhäinpäivän tunnelmissa

Kun sää kylmenee, on vähitellen lisättävä vaatetusta. Urheilukäsineitä myydään kaupoissa monenlaisia. Vaihtoehtoisesti voi käyttää äidin neulomia ihanan pehmoisiksi vuosien aikana kuluneita villasormikkaita. Onneksi juoksu on melko vähän välineurheilua. Ilman kuvassa näkyvää sykemittarin kelloakin pärjäisi mainiosti. Tottumista se tosin vaatisi, nyt kun olen sitä oppinut käyttämään. Käytän pelkkää kelloa, en sykemittaria, koska inhoan rinnan ympäri tulevaa ahdistavaa remmiä, joka samaan aikaan sekä puristaa että uhkaa pudota.

Takki oli taas kaivettava kesävarastosta päälle. No okei, tunnustan! En saanut koskaan aikaiseksi siirtää talvikamoja yhtään minnekään, siinä ne lojuivat eteisessä koko kesäkauden. Kuitenkin totesin taas, että on hiukan helpompi sujauttaa puhelin takin taskuun, kuin alkaa viritellä sitä vyölaukkuun. Jotain hyvääkin siis on talven tulossa lenkkeilyn kannalta.

Pimeässä illassa taivaltaessa ymmärtää hyvin, mistä pyhäinpäivään liitetty kauhuestetiikka kumpuaa. Katulampun valossa kaljut puiden oksat näyttävät suorastaan hyytäviltä. Lenkkeilyreitin valaistus saa pimeän metsän vaikuttamaan entistäkin pimeämmältä. Yksinäinen jänis loikki metsästä ja jatkoi pitkin latupohjaa, puoliksi odotin jo jonkin pedon hyökkäävän sen kimppuun. Ei hyökännyt, pupu jatkoi tyytyväisenä matkaansa. Oma juoksu kulki kevyesti, kuten ennenkin.

Tämän blogin kirjoittajasta

Blogin otsikko on valittu maailman parhaan musiikkiorkesterin erästä kappaleen nimeä mukaillen. Se sopii tähän oikein hyvin kolmesta syystä. Ensimmäinen on se, että tämä on juoksuaiheinen blogi (ja Iron Maiden on huippu). Toinen syy on se, että asun korkeahkon mäen päällä. Tämän saan tuntea nahoissani (tai no, pohkeissani) joka kerta lenkiltä palatessa. Oli lenkkiä takana viisi tai kaksikymmentäviisi kilometriä, niin aina on edessä se sama taivaaseen kurottava ylämäki. Kolmas syy on se, että kappale menee jotakuinkin näin: "run to the hills, run for your lives...". Juokseminen on pelastanut minut monen monta kertaa katoamasta kokonaan kodin, päiväkodin ja työpaikan muodostamaan Bermudan kolmioon. Se on ollut viimeinen oma juttu, josta olen pitänyt kiinni tiukkoinakin aikoina. Nyt elämän helpottuminen lasten kasvaessa näkyy siinä, että ehdin juosta entistä enemmän. Mikäs sen mukavampaa!

Juoksen enimmäkseen maantiellä, vaihtelevan pituisia matkoja vaihtelevina aikoina. Normaali perhehärdelli tekee sen, että luontaisesti tulee harjoiteltua juoksemista väsyneenä, virkeänä, tyhjällä vatsalla, täydellä vatsalla, aamulla, illalla, säällä kuin säällä. Olen juossut (tai vatsavaivojen takia juoksukävellyt) neljä maratonia ja useita lyhyempiä "kilpailu"matkoja. Kilpailu tuntuu sanana hassulta, kun ajattelen omaa hitaahkoa vauhtiani ja välillä melko laiskaa ja kilpailuvietitöntä asennetta kesken "kilpailun". Minkäänlaista kilpaurheilutaustaa minulla ei ole, tämä on puhtaasti aikuisiällä syntynyt hurahdus. Kilpailenkin lähinnä itseäni vastaan. Ja niitä pään sisäisiä peikkoja vastaan, jotka houkuttelevat keskeyttämään heti ikävän olon yllättäessä. Olen jo todella paljon pidemmällä tässä juoksuhommassa, kuin olisin ikinä aiemmin uskonut olevani. Tästä on suunta ylöspäin! Kohti kovempia vauhteja ja keveämpiä kilometrejä. Ja ainakin ylöspäin kohti mäen lakea, joka ikinen lenkki kotiin palatessa.

Pätkähölkällä

Joskus perheen arjen sujumisen kannalta juoksut on tungettava vähän sinne sun tänne sopiviin väleihin. Yksi sellainen tarjoutui, kun kaksi pientä polskivat uimakoulussa. Ylimenokaudesta huolimatta juoksen jonkin verran. Juoksu on niin kauhean paljon kätevämpää ja helpompaa kuin mikään muu liikunta. Tai no, kävely tietysti on myös helppoa, mutten näe syytä kävellä, jos voi juosta. Lisäksi alan voida fyysisesti ja henkisesti pahoin, jos liikun liian vähän. Polviin koskee, pohkeisin pakottaa ja hermot palavat. Siispä muksut uimaopettajien huomaan ja äiti -viuh- lenkille, aikaa 30 min! Tässä ajassa ehdin 4 km juuri ja juuri. Juoksu tuntui kevyeltä ja helpolta. Jopa lopun kiihdytys, kun tajusin ajan käyvän vähiin, irtosi kevein jaloin.

Toinen pätkä koitti, kun toin lapset uimahallilta kotiin. Oli puoli tuntia aikaa ennen lounasaikaa. Siispä jälleen lenkille, hop! Nälkä alkoi jo tuntua, mutta hyvin jaksoin syysauringon alkaessa loppumatkasta vilahdella puiden lomasta.

Laitoin pöytään pari päivää vanhaa uudelleen lämmitettyä keittoa ja karjalanpaistin uuniin iltapäivää varten. Sitten koitti kolmannen lenkin aika. Aurinko paistoi ihanasti. Järven rannassa vajosin tuttuun juoksunirvanaan vauhdin asettuessa tuttuun lukemaan 7:30 min/km. Matka taittui aivan huomaamatta. Loppumatkasta ilo muutti muotoaan, kun tuttu ylämäki oli jälleen edessä.

Perheenäidillä on harvemmin joutilasta aikaa, joten suihkun jälkeen oli edessä viikkosiivous. Pysyvätpähän paikat vetreinä, kun ei pääse lösähtämään sohvalle. Eilen juiliva polvikipu muuten katosi. Liikunta on lääke!

Ylimenokauden viettoa

Vuosia kestäneen yhä lisääntyvän tavoitteellisen juoksemisen jälkeen päätin tänä syksynä pitää ylimenokauden, koska oikeatkin urheilijat tekevät niin. Todellinen syy oli se, että kyllästyin jatkuvaan koipien äärirajoille vetämiseen, siihen tunteeseen ennen lepoviikkoa, että jalat ovat ihan tukossa. Kyllästyin myös lenkkien aiheuttamaan tungokseen perheen aikatauluissa ja ainaiseen ajan organisoimiseen ja tehostamiseen. Halusin kokeilla, miltä tuntuu elää normaalin sunnuntailenkkeilijän elämää.

Miltä tämä sitten tuntuu? Syysloma meni juuri ja lenkkeilin päiväsaikaan pari kertaa. Töiden alettua taas loman jälkeen olen juossut yhden kerran. Lomalenkit olivat rentouttavia, tai sitten eivät olleet. Koska perheenpää oli töissä, vastasin lenkin aikanakin lasten hyvinvoinnista, mikä tiesi puhelimen soimista säännöllisesti, koska "toi kiusaa" tai "saanko mennä kaverille". Huomaan myös selkeästi, että juoksun jälkeistä endorfiinilatausta on nyt ollut tarjolla vähemmän ja se ei auta alkavasta kaamosajasta selviytymistä. Aikaa kyllä on enemmän, koska kolmituntisen pitkän lenkin oheistoimintoineen puuttuminen viikonlopun ohjelmasta vapauttaa aikaa melkoisesti.