"Määrä"viikko

Tämän piti olla määräviikko. Työt ja jouluriennot tekivät sen, että huomattavasti aiottua vähemmäksi olivat juoksut jäämässä. Tiistaina juoksin aamupäivällä joululahjoja oikeisiin osoitteisiin ja illalla sitten pikaisen minilenkin.

Torstaina kävin iltapäivällä kahdeksan kilometrin lenkin ja lauantaina kymmenen. Se siitä määrästä sitten. Joulukiireet pukkaavat pahasti päälle, joten pakko vain suostua luovuttamaan ja ajatella, että lomalla sitten otan takaisin. Nyt tuntuu orastava flunssakin kurkussa, joten saa nähdä miten pitkä tauko onkaan kyseessä. Kolme työpäivää vielä. Lapset kyselevät, miksei meillä ikinä leivota pipareita. Olen luvannut, että lomalla sitten. Jos ei voi urheilla, käytän kaikki keinot edes ravinnon pitämiseksi järkevänä.

Valaistut portaat järven jäälle. Maiseman väri on upea!

Arki lyö kapuloita rattaisiin

Viime aikoina on elämä ollut sellaista haipakkaa, etten ole juoksemista ehtinyt juuri ajatellakaan. Tai onhan sekin juoksua, kun ravaa oppitunnilta toiselle ja työtehtävästä toiseen sellaista vauhtia, ettei ehdi välissä kissaa sanoa. Toivuttuani työrupeamasta lähdin hölkälle lauantai-iltana, ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Stam1na sytytteli Tavastiaa palamaan kun kirmasin raikkaaseen pakkasilmaan onnesta soikeana.

Hieho kesälaitumella, joulukuun pakkasessa.

Sunnuntaina lähdin pitkälle (pitkähkölle) lenkille. Kotitöiden ja lasten uimakoulun välissä olisi juuri sopivasti aikaa. Pohdin, että tällä viikolla piti aloittaa vetotreenit. Ne jäisivät nyt ensi viikkoon. Hölkkäsin rapsakassa pakkasessa eteenpäin ja käännyin sopivan kilometrilukeman kohdalla takaisin. Hetken juostuani tajusin laskeneeni kilometrit väärin ja matkaa tulisi kaksi kilometriä ylimääräistä. Hitsi! Olin laskeskellut tarkkaan, mitä haluan tehdä ennen uimakouluun lähtöä ja kaksi kilometriä tietää melkein kahtakymmentä ylimääräistä minuuttia. Päätin oikaista kaikki mahdolliset mutkat ja ottaa nyt sittenkin ne vedot, tosin ilman mitään tarkkoja etukäteen ohjelmoituja vauhteja ja etappeja. Pinkaisin juoksuun. Reipas vauhti tuntui ihmeen hyvältä. Pistelin viimeisen kolme kilometriä menemään hyvin tiukkaa tahtia, lukuunottamatta ylämäkiä, joissa annoin itselleni luvan höllätä. Juoksin vielä luistelukaukalon kautta, koska olin luvannut kertoa siellä luisteleville lapsilleni, milloin on aika tulla kotiin. Autoin yhdet luistimet pois jalasta ja hölkkäsin edeltä kotiin.

Joululahjavinkki kädentaitoisille talviurheilun harrastajan läheisille: villaiset juomapullonlämmittimet. Nämä ovat lasten pieneksi jääneitä villasukkia. Kun sekoittaa juomat lämpöiseen veteen, ne pysyvät sulina kylmällä säällä.

Lepoviikon tönkköjalat

Vietin lepoviikkoa ja kävin hierojalla alkuviikosta. Loppuviikosta juoksin tönkömmillä jaloilla kuin aikoihin. Pohkeet olivat ihan tulessa, kuin juoksuharrastukseni alkuaikoina. Ennen maratonia vetelin kuudenkymmenen kilometrin viikkoja monta putkeen ja jalat vetreinä kuin mitkä. Ihme juttu. Tauko ei sovi minulle selvästikään.

Sää ei osaa päättää, tulisiko talvi vai ei. Ensin on ihan täysi talvisää, sitten saakin jo kaivaa kesälenkkarit kaapista. Nyt taas saa arpoa, onko nastasää vai ei. Kun valitsee nastat, niillä huomaa jurskuttavansa kuivalla ja pitävällä asfaltilla.

Päiväkodin piha iltavalaistuksessa. Enää en käy täällä joka arkiaamu ja -iltapäivä. Kuva otettu silloin, kun lunta vielä oli.

Määräviikko

Lumiset loikat

Maanantai-iltana lähdin pikaiselle lenkille. Muistin heti lähdettyäni, että olin aikonut ottaa tälläkin viikolla yhden loikkatreenin. Päätin tehdän sen tänään. Suuntasin ulkoilureitille nyt, kun niitä vielä voi käyttää ennen hiihtolatujen vetämistä niihin. Totesin, että väki on jo ehtinyt hiihtää reitillä ja lumi lipsui jalan alla ärsyttävästi. Tein loikat yhdessä sopivan jyrkässä mäessä. Ensin mäki loikkien kahteen kertaan ylös, sitten pieni lenkki ja sama uudelleen. Kengät lipsuivat nastoista huolimatta, joten totesin tämän olevan viimeinen lenkki kuntoreiteillä, mikäli sää ei radikaalisti muutu.

Pitkä lenkki

Tiistaiaamuna ehdin käydä pitkän lenkin. Starttasin melkolailla heti aamusta urheilujuomat vyöllä. Pian huomasin pääni olevan ruuhkavuosissa viruvan äitiparan lanttu, koska vähän väliä huomasin "eihän minun tänne pitänyt mennä" tai "miksi minä nyt jo takaisin käännyin". Huokaus. Koska kaiken säätämisen takia lenkistä olisi tullut aiottua lyhyempi, tein vielä pienen sakkolenkin juuri ennen kotiin pääsyä. Oli kauhea nälkäkin. Argh. Vaan enpäs fuskannut!

Niin rauhallinen talvimaisema. Tekee hyvää pääkopalle.

Seitsikko

Torstai-iltapäivän seitsemänkilometrinen oli jo siinä ja siinä, kannattaako lähteä nastakengillä. Koska juoksin työpaikan lähellä ja olin pakannut nastat mukaan, ei ollut vaihtoehtoja. Oli matkalla vielä jäätäkin, onneksi.

Loska sanoi lits läts.

Pimeä kymppi

Perjantaille olin suunnitellut lyhyttä lenkkiä, mutta muu elämä saneli toisin. Pääsin juoksemaan vasta lauantaina. Elämässä oli taas ollut stressiä kerrakseen, joten päätin antaa henkisen rasituksen minimoimisen sanella lenkkiajankohdan. Tein ensin töitä niin paljon, kuin mahdollista ja lähdin juoksemaan vasta illansuussa. Tämä kannatti, lenkki tuntui ylimääräisen rasituksen sijaan palkinnolta tehdystä uurastuksesta. Sain seurata kahta ilotulitustakin, joulua näemmä avattiin oikein urakalla. Illalla sauna lenkin päälle tuntui taivaalliselta.

Marraskuiset puut hämyvalaistuksessa.

Superpitkä

Sunnuntaina koitti määräviikon huipennus: ylipitkä eli hieman yli kolmetuntinen taival, 24 kilometriä täsmälleen. Lähdin liikkeelle varustautuneena urheilujuomalla. Satoi räntää, joka muuttui pian vedeksi. Vastaan tulevien karpaasin näköisten juoksijoiden määrän perusteella sunnuntaiaamupäivä on virallinen pitkän lenkin ajankohta. Ensimmäinen kaksitoista kilometriä sujuivat oikein hyvin. Askel lensi myös ylämäissä. Sitten iski nälkä. Muistiin itselle: ylipitkälle aina mukaan jotain kiinteää ravintoa, tai vähintäänkin rahaa, jolla ostaa sitä. Nälkä yltyi ja yltyi. Kun matkaa oli neljäsosa jäljellä, häälyin jossain tajunnan rajamailla. Jossain vaiheessa tämä helpotti, kumma kyllä. Ruoka-aika meni ehkä ohi, tai rasva alkoi palaa, en tiedä. Väsytti kyllä, mutta ihmeen helposti pääsin kotiin. Edes loppunousu ei tuntunut pahalta, kävelin sen ylös ja se tuntui jopa palauttavalta niin monen juoksuaskeleen jälkeen. Kotona ruoka kyllä maistui.

Sulava järven jää muodosti liukuvärikuvioita.

Hiukan kevennystä

Viikko alkaa loikkien

Jatkoin edellisviikolla alkanutta loikkainnostustani heti maanantaina. Valitsin työpaikan lähellä sijaitsevan pitkähkön ylämäen ja suuntasin sinne. Kylmä viima puhalsi vastaan, aah! Mahtavaa! Hölkkäsin jyrkimmän kohdan alaosaan ja sitten ei kun menoksi! Jaksoin mäen ylös, hölkkäsin mäen päällä hetken aikaa ja palasin takaisin. Juoksin mäen jyrkimmän kohdan alas ja tein täyskäännöksen. Loikin mäen uudelleen ylös. Pyörrytti. Läähätin kuin koira helteellä. Kun sain hölkätä pitkän mäen alas hengitystä tasaillen, myötätuulen puhaltaessa selkään, elämä hymyili aurinkoisesti.

Lyhyttä lenkkiä

Tiistaina kävin lyhyen lenkin heti työpäivän päätyttyä. Oli todella tuulista ja hyytävää. Juoksu kulki hyvin. Nyt alkoi todella tuntua siltä, että vanha juoksuvire oli palannut. Sääkin oli mahtavan talvinen.

Hahtuvainen lumi tanssi jäällä.

Perjantain pitkä

Perjantaina aurinko paistoi. Juoksin ihanassa talvisäässä suunnaten lenkkini niin, että voin samalla kipaista uimahallilla haeskelemassa lapsen kadonneita uimalaseja. Laseja ei löytynyt, mutta sainpahan käytyä samalla vessassa. Vajaa parikymmentä kilometriä taittui kuin siivillä. Ai että, kyllä elämä hymyilee!

Tällainen maisema marraskuussa, ajatella!

Isänpäivän patikointi

Kanavuoren portaita.

Isänpäivän kunniaksi kävimme perheellä patikoimassa Vaajakosken Kanavuoressa. Reitti oli lumesta huolimatta hyvin kuljettava ja sisälsi portaita ja köysiä pahimmissa kohdissa. Maisema oli lumisen kauniina kuin Narniasta. Kaikki lapset kulkivat mielellään, nuorinkin käveli uhattuani pienen nurinan jälkeen laulaa hänelle, jos valitus ei lopu. Nautimme vuoren päällä kaakaota ja donitseja.

Luottamusta herättävä lohkare. Yksi lapsista koki suurta houkutusta tönäistä kivi alas.

Kova viikko, muuten kuin juoksun kannalta

Loikkia

Maanantai-iltana oli ainoa mahdollisuus päästä lenkille ennen torstaita, joten pienestä väsymyksestä huolimatta lähdin liikkeelle. Olin suunnitellut kokeilla tällä viikolla ylämäkiloikkia ja nyt oli niiden aika. Valitsin reitin, johon osuu sopivan jyrkkiä mäkiä ja lähdin matkaan. Kun ensimmäinen mäki koitti, aloin testata kuinka sujuu. Otin niin pitkiä ja vauhdikkaita loikkia kuin kykenin. Hienosti meni! Voima tuntui jylläävän ja veri kiersi. Mahtavaa! Mäen päällä palasin leppoisaan hölkkävauhtiin. Toinen mäki sujui yhtä helposti. Kolmas oli reilusti muita pidempi ja alkoi jo tuntua. Hyydyin ja hengästyin. Neljäs mäki oli niin lyhyt, että meni helposti ylös. Tästä tuli yksi suosikkireenini!

Lyhyesti, stressaantuneena

Torstaina kävin illalla lyhyen lenkin, irrottautuen stressaavasta arjesta puoliväkisin. Oli lasten koulun 50-v juhlaviikko ja se oli vaatinut minulta äitinä jonkin verran normaalia enemmän muistettavaa ja organisoitavaa. Juoksin pimeällä kuntopolulla ja yritin rentoutua.

Pitkä lenkki

Perjantaina juoksin pitkän lenkin, pisimmän tähän mennessä syyskuisen maratonin jälkeen. Tämä oli myös toistaiseksi viimeinen lenkki kesälenkkareilla. Hiekkatie oli jäässä, mutta piti vielä kohtuullisesti, koska lunta ei ollut. Juoksu kulki kevyesti.

Pyhäinpäivän tunnelmissa

Viikonloppuna juoksin molempina päivinä. Lauantai-iltana stressin ollessa yhä päällä, tallasin kuntopolkua, muistelin pyhäinpäivään sopivasti edesmennyttä isääni ja pohdin, milloin viikonloppuun kuuluva rentoutuminen mahtaa alkaa. Se alkoi joskus sunnuntain puolivälissä. Sunnuntaina kävimme siipan kanssa yhteisen pitkän lenkin. Noin vain se onnistuu, olemme siirtyneet vihdoin pois pikkulapsiajan härdellistä.

Tuli lumi! Ja nastakausi!

Musiikki vähentää huonon kunnon aiheuttamaa ketutusta

Juoksusta ja musiikista

Tällä viikolla juoksut jäivät melkoisen vähäisiksi, mutta se lienee vain hyvä. Ei kannata pitkän tauon jälkeen ahnehtia liikaa kerralla. Maanantaina kävin lyhyen lenkin. Helsingin Sanomat kirjoitti, että musiikin kuuntelu juostessa on kokemuksena parempi, kuin livekonsertti. Allekirjoitan väitteen, puoliksi. Livekonsertit ovat mielestäni kokemuksena vertaansa vailla ja ramppaankin niissä ahkerasti. Lenkillä musiikki kuitenkin voi kiidättää melkoisiin "tiloihin". Kun juoksee pitkää suoraa kohti taivaanrantaa psykedeelisen musiikin soidessa ja vauhti vain kiihtyy ja kiihtyy ihan itsekseen. Kun maratonin viimeisellä kierroksella vauhti vain kasvaa musiikin vauhdin ja energian kasvaessa ja elämä hymyilee enemmän, kuin ikinä ennen. Ainakaan ei muista muuta hetkeä, kun on vain se hetki tässä ja nyt. Kun tallaa pitkää lenkkiä lumettoman joulukuun synkässä pimeydessä ja musiikki on täydellisessä synkronissa ympäristön kanssa. Sitä alkaa ihmetellä, tuleeko mutkan takaa vastaan tuttu maisema vai jotakin ihan muuta.

Mitä löytyy tunnelin toisesta päästä? Riippuu siitä, mitä musiikkia kuulokkeista soi.

Ensimmäinen "pitkä"

Lauantaina juoksin pisimmän lenkin maratonin jälkeen, kympin. Ei ollut helppoa, huono on kunto. Sunnuntaina juoksin nelosen. Ollaan todella kaukana hyvistä ajoista. Olen pohjalla ja ajatus maratonista keväällä tuntuu utopialta. En silti aio luovuttaa.

Olemme talven portilla. Insomniumin 40-minuuttia kestävän kappaleen "Winter's Gate" ehtii hyvin nautiskella lenkin aikana. 

Rukan reissu ja pikkuviitoset

Rukan maisemissa

Flunssan alusta oli kulunut kaksi viikkoa ja tauti vain jatkui. Usko alkoi jo loppua. Olin päättänyt, etten juokse ennen kuin koittaa aamu, jolloin en enää niistä keltaista räkää. Alkoi syysloma ja lähdimme perheellä Rukalle.

Näihin maisemiin olimme lähdössä, ei hassumpaa.

Olimme varanneet mökin kolmeksi yöksi, suunnitelmana patikoida kahden päivän aikana niin paljon, kuin lapset jaksavat. Taudin suhteen tilanne oli jo toiveikas, mutta sitten huomasin silmän punoittavan. Jos ensin on flunssa, sitten keston perusteella tulehtuneet poskiontelot, niin silmätulehdushan siitä vielä puuttui! Silmä punoitti, muttei rähminyt, joten otin rennosti sen suhteen.

Ensimmäisenä päivänä kiersimme Pienen Karhunkierroksen. Reitti oli lapsille sopivan virikkeellinen riippusiltoineen ja taukopaikkoineen. Pieninkin kun on jo koululainen, pystyy jopa tällaisia yli kymmenen kilometrin reittejä menemään. Oma syke kyllä nousi mojovasti pahimmissa nousuissa. Ei ollut jäljeäkään maratonkunnosta. Masentavaa ja sisuunnuttavaa. Kunhan tästä nousen ja paranen, treenaan kuin mielipuoli!

Reiteillä oli köysiä viritelty pahimpiin kohtiin.

Toisen päivän ohjelmassa oli Ison Karhunkierroksen loppupätkä Konttaiselta Saaruaan. Jätimme auton Saaruaan ja ajoimme taksilla Konttaiseen. Kävimme ensin huiputtamassa Konttaisenvaaran, sitten aloimme edetä kohti Valtavaaraa. Lapsissa näkyi jo merkkejä väsymyksestä. Reitti oli haastava, jyrkkiä portaita ja kivikkoa. Maisemat olisivat olleet hyvällä säällä upeat, nyt ne peittyivät usvaan. Polkujuoksijamieheni muisteli Karhunkierroksen ultran loppumatkaa samalla, kun kuljimme. Minusta tuntui, että kaikki polkujuoksuun liittyvä on tarkoitettu kertaluokkaa paremmille kulkijoille, kuin itse olen. Kävelykin oli raskasta, ihan mahdottoman raskasta. Päätös nousta tästä suosta ja murheen alhosta takaisin treenien pariin vahvistui entisestään.

Valtavaaralla oli niin hyytävän kylmää ja kosteaa, että puiden oksat olivat huurteessa.

Taas lenkille, vihdoin viimein

Kotiin päästyä lähdin kokeilemaan juoksua ihan varovaisesti. Tamineita päälle pukiessa tunnelma oli hartaan juhlava, hiukan surumielinenkin. Ensi askeleet tuntuivat raskailta. Masensi. Tuli ylämäki ja askel painoi. Yllätyin, että jaksoin kuitenkin juosta mäen ylös. Ehkä tämä ei tähän sittenkään kaadu! Juoksin neljä kilometriä ja se riitti tällä haavaa oikein mainiosti.

Ylös huonon kunnon hetteiköstä! Kuten tämänkin puun sormet osoittavat.

Seuraavana päivänä juoksin uudelleen. Oli raskasta, yhä edelleen. Tästä noustaan vielä! En luovuta! Kolmas viitonen alkoi jo sujua. Kehoni muisti taas, kuinka juostaan. Viikon viimeinen lenkki, niska vielä hiukan perjantai-iltaisen Swallow the Sunin ja Insomniumin soitannasta nauttimisen jäljiltä kipeänä, sujui jo oikein hyvin. Pitkä lenkki vielä antaa odottaa itseään, mutta ehkä ensi viikolla jo siitäkin suoriudun. Ennen viikon viimeistä lenkkiä iltahämärissä ajattelin nyt esiin ryöpsähtänyttä pelottelijapellejen ilmiötä ja pohdin, mistä puskasta joku kaistapää hyppää eteeni. Ei onneksi hypännyt.

Puun oksistossa vaanivan hullun pellen kiiluva silmä? Ehkä kuitenkin vasta syttynyt katulamppu.

Maratonin jälkeinen flunssa

Keho päätti sitten, että olen kunnon juoksutauon tarpeessa. Juuri sitä päivänä, kun olin aikeissa kokeilla juoksulenkkiä ensi kertaa maratonin jälkeen, tunsin flunssan ensioireet. Jätin lenkin väliin, koska se nyt vaan on järkevää. Ihanaa, kun voi tehdä niin ilman mitään paineita kilometritavoitteiden karkaamisesta tai muusta terveyden kannalta toisarvoisesta asiasta. Niin vain on vierähtänyt kohta täysi viikko taudissa ja kaksi viikkoa ilman juoksemista.

Alkaa ottaa päähän. Kun on tottunut hikoilemaan säännöllisesti, sen tuomaa endorfiinia ja omaa aikaa kaipaa kummasti, jos jää sitä vaille. Huomaan, että ryhti painuu lysyyn tavallistakin enemmän. Nyt olisi ihanat kuulaan aurinkoiset syyskelitkin! Juuri innostuttuani uusista treenimuodoista, en pääsekään niitä kokeilemaan, voi höh.

Toisaalta huomaan muuhun puuhailuun käytettävissä olevan ajan lisääntyneen huimasti. Koska tauti ei ole niin paha, että olisin täysin kanveesissa, olen ehtinyt tehdä kaikenlaista. Sain pestyä talon ikkunat, mikä on suuri inhokkityöni. Itse suoritus on nopea ja simppeli, kunhan ensin on tehnyt kaiken ärsyttävän oheistyön ja voittanut kaikki hankaluudet, eli siirtänyt suuret ja pienet kalusteet pois tieltä, vuorannut ympäristön pyyhkeillä, yrittänyt avata ikkunaa, todennut sen jumittuneen, pohtinut päänsä puhki erilaisia keinoja avata ikkunaa rikkomatta karmeja, luovuttamisen jälkeen päättänyt pestä ikkunan ulkopinnan viereisen ikkunan kautta. Jos ikkuna sijaitsee yläkerrassa, muodostuu hommasta Cliffhanger-tyylinen seikkailu, jossa keikutaan hankalassa asennossa tyhjyyden yllä varren päässä oleva härveli kädessä. Vaikka en ole päässyt juoksemaan, olen siis kuitenkin harrastanut jonkinlaista pilateksen, ilmajoogan ja keppijumpan sekoitusta. Hyvää vaihtelua juoksulle!

Olen myös ehtinyt suunnitella käsityöharrastuksen uudelleen elvyttämistä. En ole koskenut neulepuikkoihin yhteentoista vuoteen ajanpuutteen takia. Suunnilleen yhtä kauan olen ollut äiti ja on täytynyt asettaa asioita tärkeysjärjestykseen. Nyt ajattelin aloittaa neulomalla sukat lapsille, ihan vain nähdäkseni tuleeko siitä mitään. Katsotaan, pääsenkö edes alkuun. Pian tauti helpottaa, alan taas juosta ja ihmettelen, miten saan ajan riittämään kaikkeen. On kuitenkin lohdullista huomata, että kiinnostavaa tekemistä löytyy sittenkin, jos joskus en voikaan harrastaa liikuntaa ollenkaan.

Muokattu:
Juuri, kun pääsin ihmettelemästä, kuinka paljon voi kipeänäkin saada aikaan, alkoi kehittyä palelu, pään sisäisen räkämäärän aiheuttama särky ja hömelöys. Ehkäpä sittenkin yritän levätä ihan oikeasti, muutenkin kuin juoksemattomuudella.

Maratonin jälkeen, vaurioiden korjailua

Juostuani neljäkymmentäkaksi kilometriä ennatysvauhtia olin luonnollisesti melkoisen väsynyt. Koska en antanut sen haitata menoa sunnuntaina, kostautui homma työviikon alkaessa. Olin toki onnistunut jo sunnuntaina viikon ruokaostoksille lähtiessä peruuttamaan autolla lapsen polkupyörän yli, luojan kiitos vain pyörän. Lapsi itse oli ihan muualla tapahtuman aikana. Pyörä vääntyi käyttökelvottomaksi. Väsymyksestä huolimatta hoidin kaikenlaisia perhe-elämään kuuluvia velvollisuuksia normaaliin tapaan.

Alkuviikosta tuntui keuhkoissa jonkinlaisia tuntemuksia, jotka viittasivat siihen, että kyseisissä palkeissa oli lauantaina ilma virrannut tiheään tahtiin. Portaita noustessa hengästytti. Heti juoksun jälkeen oli kipeänä lähestulkoon jokainen kehon lihas, parissa päivässä se meni ohi. Väsymys oli kyllä valtaisa ja ylitsevyöryvä tunne monen päivän ajan. Söin paljon. Silloin, kun väsymykseltäni kykenin, suunnittelin innoissani uusia treenimuotoja ja laskeskelin uusiksi vetojen tavoitevauhteja, uutena tavoitteena alittaa jonain päivänä maratonaika 4:30. Loppuviikosta alkoi jaloissa jo tuntua juoksuun sopivaa keveyttä, mutta hillitsin itseäni. Täytyi malttaa palautua rauhassa. Mokoman keikalla pomppiminen onneksi lääkitsi pahinta liikunnan puutetta ja hätää.

Finlandia marathon, ennätysjuoksu

Paras maraton ikinä! Paras lappujuoksu ylipäätään ikinä! En uskonut tällaisia juoksuja edes olevan.

Viimeisen viikon valmistautuminen

Tiistaina kävin hierojalla avaamassa lihakset. Sen jälkeen liikunta ennen h-hetkeä koostui lähinnä myöhässä bussipysäkille -tyyppisistä pinkaisuista. Perjantaina oli viimeinen pinkaisu, kun olin menossa hammaslääkäriin ja parkkeeraaminen oli ottanut odotettua enemmän aikaa. Yli leveän kadun, keskellä olevaa nurmikaistaletta pitkin loikkimalla ehdin paikalle juuri ja juuri oikeaan aikaan. Olin suorittanut reilun hiilihydraattitankkauksen, koska olin jo oppinut, että tarvitsen sellaisen ja se saa olla runsas. Kolme päivää olin mässännyt kaikenlaista sokeripitoista. Perjantaina kävimme perheellä kannustamassa isäntää, joka osallistui illan hämärässä juostavaan Valon Kymppiin. Siinä poskihammas yhä hammaslääkärin käsittelystä särkevänä aloin valmistautua henkisesti seuraavaan päivään.

Maraton

Maratonpäivän aamuna söin puuroa ja ranskanleipää. Niillä eväillä vatsani oli pysynyt Västilässä kasassa ja luotin niihin tälläkin kertaa. Laitoin aamupalan jälkeen perheelle makaronilaatikkoa ja siinä sekaisen keittiön keskellä kasailin samalla kamppeita ja ajatuksiani. Mukaan lähtisi yksi korkillinen geeli, rusinoita, energiapatukoita, hörppy urheilujuomaa ja suolaa. Isännän kokemuksen tuomat vinkit olivat tarpeen, geeli esimerkiksi kannattaisi avata valmiiksi, koska korkki on tosi vaikea saada auki. Hätäpäissäni vielä kasailin ajatuksiani, kun maratonkyyti saapui pihaan. Juoksisimme ystäväni kanssa molemmat maratonin, aikatavoite vain olisi ihan eri.

Olimme tapahtumapaikalla kolme varttia ennen starttia. Juuri sopivasti, ei yhtään liian aikaisin. Mussutin vielä energiapatukkaa ja ranskanleipää. Varttia vaille hörpin urheilujuoman. Lämmintä oli ehkä yksitoista astetta ja päällä oli T-paita ja caprimittaiset shortsit. Täysin oikea asukokonaisuus, lähdössä paleli, muttei enää missään vaiheessa sen jälkeen. Asetuin joukon hännille, koska tiesin olevani hitaimmasta päästä ja laitoin kuulokkeet korviin Finlandia-hymnin päätyttyä.

Reitti juostiin neljänä kierroksena, joista ensimmäinen oli vaikein. Se kertoo kovasta tankkauksesta, paikat ovat ihan tukossa aluksi. Oikein hirvitti, kuinka pohkeita poltti. Kuinka voisin ikinä päästä perille? Kuuden kilometrin kohdalla alkoi hiukan helpottaa. Yhdeksässä kilometrissä maha alkoi turvota. Voi taivas! Älkää nyt viitsikö, tähänkö tämä nyt tyssää? Sekin meni ohi. Laskeskelin mielessäni, missä olen silloin, kun ystäväni on aloittamassa toista kierrosta. Työkaverini oli kannustamassa kierroksen loppupuolella, hänen tyttärensä juoksi myös.

Toisella kierroksella alkoi homma sujua. Mahavaivaa lukuunottamatta, jouduin nimittäin piipahtamaan huusissa. Onneksi se jäi ainoaksi kerraksi. Askel lensi ja tuntui helpolta. Juoksin 6:30 min/km -vauhtia, mikä oli paljon lujempaa, kuin tavoitteeseen (alle 5h) tarvittaisiin. Yritin toppuutella itseäni, mutta jalat veivät vain. Edelläni asmaatikko yski pahan kuuloisesti. Aurinko paistoi, mutta silti ei ollut kuuma. Mäet jaksoin juosta ylös helposti. Työkaverini oli yhä paikalla ja jaksoin hymyillä leveästi. Perheeni oli maalialueella huutamassa kannustuksia. Lähdin kolmannelle kierrokselle kevein mielin ja askelin.

Vauhti kiihtyi, lukema Garminissa näytti välillä 6:15 min/km. Olin ihmeissäni. Miten tämä on mahdollista? Aloin laskeskella, milloin ystäväni ohittaisi minut omalla neljännellä kierroksellaan. Tulin siihen tulokseen, että se tapahtuisi juuri ennen kolmannen kierroksen loppua. Aloin odottaa tätä hetkeä. Porukkaa tuli vastaan selkä edellä, kävellen ja juosten. Aloin annostella geeliä. Päätin jakaa sen kolmeen osaan, joista ensimmäisen ottaisin tällä kierroksella. Pääsin kierroksen loppuun, eikä ystävääni näkynyt. Perhe ja työkaverini olivat yhä paikalla kannustamassa. Myöhemmin selvisi, että ystäväni oli joutunut keskeyttämään. Tämä harmitti kovasti.

Vauhtini vain kasvoi, lukema näytti välillä jopa alle kuuden minuutin kilometrivauhtia. Ihan mieletöntä, maratonin lopussa! Ei ole totta! En voinut kertakaikkiaan uskoa tätä. Soittolista oli päässyt Mokoman levyyn ja ai, miten mahtavaa voimamusiikkia se olikaan! Aloin jo luottaa siihen, että tulisi ennätys. Laskeskelin, missä vaiheessa saan hyytyä täysin ja silti ehtiä alle viiden tunnin. En oikein päässyt tulokseen, mutta tiesin, että aikaa on. Selkiä tuli vastaan yhä lisää ja lisää. Jalkoihin sattui jo, mutta pidin vauhdin samana. Viimeisellä kilometrillä katsoin, että saatan päästä alle 4.40, jos pidän kiirettä. Otin mielettömän loppukirin maalin häämöttäessä. Henki vinkui, kiroilin katsellessani sekuntien kulumista kellossa. Ylitin maaliviivan ajassa 4.39.50, viisitoista minuuttia alle edellisen ennätyksen.

Ei vitsi, juoksin juuri huiman enkan!

Laskeutumisvalmistelujen aloitus

Tällä viikolla pudotin juoksukilometrit puoleen. Kolme määräviikkoa olivat sujuneet käsittämättömän hyvin, nyt pitäisi enää aloittaa laskeutuminen kohti maratonia ja onnistua väistämään joka puolella jylläävä flunssa.

Auton huoltoa ja lenkkiä

Tiistaiaamuna puin juoksuvaatteet päälle heti aamusta. Ajoin auton huoltoliikkeeseen ja juoksin sieltä takaisin kotiin. Soitin matkalla kuopukselle kouluunlähtökäskyn. Ehdin kotiin ja kalenterin ääreen juuri sopivasti terveysaseman soittoajaksi. Pakollisten asioiden hoidon jälkeen lähdin jatkamaan lenkkiä. Aamuaurinko paistoi ja metsä kutsui ihanasti. Päätin juosta kuntopolkuja pitkin parituntisen. Hyvin jaksoin yhä, nyt juoksu kulkee. Miten vain onnistuisin pitämään pään kylmänä aikatavoitteiden suhteen? Takaisin tullessa pohdin, juoksisinko vielä hakemaan auton. Olo oli jo niin hikinen ja likainen, että päätin mennä kävellen.

Ystävän kanssa

Perjantaina tuli äkillinen tarve terapialenkille, siispä matkaan kimpassa! Juoksimme kympin kuntopoluilla. Juokseva ystäväni on niin nopea, että sopeutuminen minun vauhtiini kesti hetken aikaa, alun jälkeen hän ei enää painellut kaksi metriä edelläni. Ylämäet tuntuivat pohkeissa hapotuksena, mutta hyvin silti jaksoin. Yhdessä mennen tulee juostua ylämäetkin, yksin olisin moiseen usein aivan liian laiska.

Määrää, kolmas viikko

Pitkä lenkki ja epävakavaa jalkapalloa

Aloitin juoksut tällä viikolla tiistaiaamun pitkällä lenkillä. Aurinko paistoi ja juoksu kulki. Lauantai-iltana nautittujen oluiden ja mättöruuan aiheuttamat nestekertymät ilmeisesti lähtivät samalla liikkeelle. Päättelin tämän siitä, että jouduin käymään ns. nestetyhjennyksellä matkan aikana peräti kolme (!?!) kertaa. Onneksi reitillä oli avoin bajamaja sekä tiheää pusikkoa. Joskus tuntuu, että keho on kuin pesusieni. Kun syö suolaista ja rasvaista huuhtoen ruuan oluella alas, sieni imee itseensä vettä. Parin päivän päästä sieni päättää puristua kasaan, kun olen lenkillä. Nestettä tirsuaa joka ihohuokosesta ja rakkoonkin sitä riittää.

Näin kauniissa maisemissa juoksin ja pidättelin pissaa.

Lenkin jälkeen lähdin töihin ja työpäivän jälkeen osallistuin taas henkilökunnan liikuntakerhoon. Lajina oli jalkapallo jumppapallolla, sellaisella isolla, jolla voi vaikka istua. Yllättävän vaikeasti hallittava pallo ja potkiminen käy jalkoihin pidemmän päälle. Hauskaa oli silti, kun ei ota hommaa turhan vakavasti. Tässä kerhossa ei olla vakavia.

Palautuspäivien jälkeen perjantain lyhyt

Perjantaina työpäivän päätyttyä kävin lyhyellä lenkillä kimppakyydin muita osallistujia odotellessa. Oli ihanan syksyinen sää ja kevyt askel. Jaloissa alkaa jo tuntua runsas juokseminen, siihen nähden lenkki tuntui tosi helpolta. Palattuani takaisin työpaikalle ja pyöriskellessäni siinä juoksuvaatteissani kuulin kahdesta suusta peräkkäin kysymyksen, aionko juosta kotiin. Se olisikin jotain, juosta joskus töistä kotiin! Matkaa kertyy 55 km, joten ihan heti se ei onnistu.

Viikonlopun helpot ja pitkät

Lauantaina kävin puolipitkän ja sunnuntaina pitkän. Ihme juttu, kolmas kuudenkymmenen kilometrin viikko oli lopuillaan ja yhä vain kulki! Ei jumittanut, ei kivistänyt, ei mitään. Oli hyvin syksyistä, tihkusadetta ja lämpötila kymmenen ja rapiat päälle. Ihastelin järven tummaa pintaa ja nautin! Välillä pysähdyin säätämään lasten asioita etänä puhelimitse. Sitten jatkoin taas.

Syksyn synkkyydessä on sitä jotain.

Määrää, toinen viikko

Pitkä lenkki

Aloitin juoksuviikon pitkällä lenkillä tiistaina. Tuona päivänä työpäiväni alkaa normaalia myöhemmin ja käytin tilaisuuden hyväkseni. Katsoin aamulla lapset kouluunlähtövalmiiksi ja nuorimmalle vielä munakellon piippaamaan oikean lähtöajan merkiksi. Sitten pinkaisin matkaan. Juoksu kulki ihmeen kevyesti aamuksi. Nyt on ollut monen monta hyvää lenkkiä perä perää. Ilmat ovat viileneet, johtuukohan siitä? Jossain vaiheessa vielä soitin kotiin varmistaakseni, että lapsi hoksaa lähteä kouluun. Juoksin seitsemäntoista kilometriä, eikä missään vaiheessa oikein hyydyttänyt. Hyvä fiilis jäi.

Vanhempainiltaan

Keskiviikkona oli lapseni vanhempainilta. Lähdin myöhässä, joten juoksuksihan se meni. Hehee. Onneksi on alamäki. Tätä varten juoksen jatkuvasti. Jotta ehtisin ajoissa, kun en tajua lähteä ajoissa. Hullu paljon työtä tekee (kuten esimerkiksi juoksee kymmeniä kilometrejä viikossa), viisas pääsee vähemmällä. 

Pohje alkaa kipeytyä, taas

Torstaina kävin lyhyen, neljä kilometriä. Pohkeessa tuntui särkyä sisäsyrjällä. Kävelin kaikki ylämäet, jotta en rasittaisi sitä liikaa. Taas on otettava pohjehoidot käyttöön. Kylmä-kuuma-suihkut, rullailut, lisävenytykset, koko hela hoito. Tuleekohan joskus aika, että pohkeeni oikeasti kestäisivät suuria määriä juoksukilometrejä viikossa? Tämä on varmaan oma akilleenkantapääni. Tai akilleenpohkeeni, ei mene anatomisesti edes kauas.

Polku peikkometsään.

Lennokkaat vedot

Perjantaina kävin heti työpäivän päälle ottamassa kolme 1000 m vetoa. Aluksi näytti pahalta tekniikan kanssa, Garmin ei meinannut lainkaan käynnistyä. Käynnistyi se sitten lopulta, onneksi. Jaloissa riitti voimaa ja päässä puristusta. Tuntui pahalta, kuten pitääkin, mutta silti jaksoin melko helposti suorittaa vedot loppuun hyytymättä. Olin tyytyväinen!

Väsynyt kymppi, kevyt pitkä lenkki

Lauantain lenkki oli vain kympin mittainen, jotta jaksaisin juosta sunnuntaina pitkän lenkin. Väsynyttä oli meno, ei voi mitään. Sisulla mennään, eteenpäin. 

Tuuli oli yltymässä myrskylukemiin.

Illalla lähdin siipan kanssa olutfestareille. Siellä maisteltuani erilaisia mallasjuomia ja nukuttuani yöllä lyhyehkösti, ei kuitenkaan lyhyesti, koska tässä iässä on jo järki päässä valvomisen suhteen, päätin pysyä suunnitelmassa juosta pitkä lenkki. Menimme anoppilaan hakemaan lapsia yökylästä ja lähdin sitten ruuan ja kahvin päälle juoksemaan sieltä kohti kotia. Eilinen väsymys oli tiessään! Miten tämä on mahdollista? Juoksu kulki kuin siivillä, kuin itsestään. Välillä olin jo unohtaa juoda, kun kulki niin hyvin. Tuntui mahtavalta, pitkästä aikaa. Menin hiukan suorinta reittiä pitemmästi, jotta lenkille tulisi sopivasti mittaa. Tavoitteena oleva 24 km jäi kuitenkin vajaaksi, enkä enää kotinurkilla nälissäni saanut itseäni enää innostettua heittämään jotain turhan tuntuista lisälenkkiä. Tästä on nyt hyvä jatkaa kolmanteen rääkkiviikkoon.

Määrää, ensimmäinen viikko

Asioilla

Viikon ensimmäinen lenkki suuntautui piilolinssiostoksille. Hölkkäsin optikkoliikkeeseen jättämään tilauksen, tyhjät piilolinssipaketit kädessä malliksi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kätevää! Juoksu ei kovin hyvin kulkenut eilisen pitkän lenkin jäljiltä.

Aamupäivän säätöä, lenkki ja futista

Tiistaiaamu alkoi tapaamisella, jonka alusta kymmenen minuutin kuluttua minun oli määrä soittaa ekaluokkalaiselle ja kaverilleen kouluunlähtökomento. Unohdin soittaa. Soitin kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Loppujen lopuksi poimin heidät matkalta kyytiin ja ajeltuani ympäri tienoota heidät löytääkseni vein heidät kouluun autolla. Säätämisen jälkeen oli hyvä käydä tuulettamassa päätä lenkillä ennen töihin menoa. Juoksu kulki paremmin kuin edellisellä kerralla, muttei mitenkään ihmeellisen hyvin kuitenkaan.

Syksyistä on.

Lenkin jälkeen lähdin töihin. Työpäivän jälkeen jäin taas loman jälkeen startanneeseen henkilökunnan liikuntakerhoon. Osallistujia oli huimat viisi henkilöä, mutta saimme silti futispelin aikaiseksi. Kaksi vastaan kolme -asetelmassa saa kivasti juosta. Kentällä oli syviä lätäköitä, mutta se ei menoa haitannut. Tämä kerho on kaikkea muuta kuin vakavahenkinen! Päätin, että futis saa korvata tämän viikon vetolenkin.

Höyhenenkevyt aamulenkki

Torstaiaamuna minulla oli aikaa lyhyelle juoksulle, käytin ajan hyväkseni. Lähdin liikkeelle niin, että ehdin juuri sopivasti takaisin lähettämään ekaluokkalaiset kouluun. Juoksu oli kevyttä, pitkästä aikaa! Mahtavaa! Loikin ylämäet ylös ihmeissäni. Paluumatkalla rakkaan lenkkiystäväni lapsi hölkkäsi vastaan matkalla eskariin. Reipas ja urheilullinen seuraava sukupolvi on jo kasvamassa.

Työviikon päätteeksi lyhyttä ja pitkää

Perjantaina kävin illalla lenkillä, pitkästä aikaa kuntopoluilla. Askel oli yhä kevyt ja helppo. Juoksin kahdeksan kilometriä. Lauantaina oli tarkoitus juosta kaksinelonen, mutta juuri päälle puskeva raju ukkoskuuro lykkäsi lähtöäni sen verran, että päätin käydä vain kaksikymmentä. Juoksu kulki kepoisasti, ihmeen helppoa suorastaan. Kiertelin järveä, hetken ripsautti vettä päälle ja lopun aikaa paistoi aurinko. Mukavan leppoisaa menoa.

Sorsat unten mailla.

Työ haittaa harrastusta

Stressitaso tapissa

Maanantai oli viimeinen lomapäivä ja siihen olin varannut itselleni hierojan. Tiistaina oli palautumispäivä ja ensimmäinen työpäivä. Keskiviikkona lähtivät lapset kouluun. Hyvästi, leppoisa elämä. Tervetuloa ziljoona toisiinsa liittymätöntä pikkuasiaa, jotka on muistettava hoitaa oikea-aikaisesti. Tämän takia perjantai oli ensimmäinen päivä tällä viikolla, kun ehdin lenkille. Juoksin pikku lenkin ja jalat olivat ihanan keveät. Kai, jos en ole niillä ehtinyt tehdä mitään.

Pätkäjuoksua

Isäntä oli karannut viikonlopuksi Pyhätunturille maratonia juoksemaan ja minä pidin huushollia sillävälin pystyssä. Lauantaina kaupassakäynnin ja iltariennon väliin olin suunnitellut pätkän lenkkiä. Aamun lehdestä luin, että TV:stä tulee keskellä päivää juuri luvussa oleva iltasatukirja elokuvana: Kaspianin matka maailman ääriin. Koska arvelin, että se olisi osalle lapsia mahdollisesti turhan jännittävä, päätin olla paikalla leffaa katsottaessa. Urheiltuani ensin marketista viikon ruokaostokset ja laitettuani ruuan pöytään ehdin kipaista pikaisen nelosen ennen rainan alkua. Juoksu kulki ihan hyvin, mitä nyt lenkistä oli rentous kaukana, kun paluuaikataulu oli niin tarkasti selvillä. Ehdin takaisin juuri elokuvaa edeltävälle mainostauolle. Siinä hikisenä juoksukuteissani katsoin elokuvaa ja siivoilin samalla. Elokuva oli kiva ja siisti, ei liian jännä ja sen päätyttyä lähdin jatkamaan lenkkiä vielä toisella nelosella. Tämä on kyllä raskas tapa lenkkeillä. Keho luulee, että juoksu on nyt ohi ja eikä mitä, takaisin vain ja tossua toisen eteen! Kivempiakin lenkkejä olen juossut, mutta kertyypähän kilometrejä. Ja epämukavuus opettaa aina jotain, jollei muuta niin kyrsimyksen sietoa.

Ystävää tapaamassa

Sunnuntaiksi olin sopinut liikunnalliset treffit vanhan ystäväni kanssa. Pyöräilisin ensin lähemmäksi häntä. Sitten kiertäisimme järven: hän pyörällä ja minä jalan. Lopuksi pyöräilisin vielä takaisin kotiin. Tämä vaati hiukan ennakointia: olin laittanut ruuan hyvissä ajoin, varmistellut lapset paikalle voidakseni tiedottaa lähtemisestäni ja iskän kotiinpaluuajasta sekä sopinut nuorimman menosta kaverilleen leikkimään. Lopulta pääsin lähtemään, hiukan myöhässä. Pyöräilin kuin tuulispää ja myöhästyin vain viisi minuuttia. Jätin pyöräni yliopiston pihaan. Vieläpä sen rakennuksen, jossa aikoinaan kaverini kanssa opiskelimme, kuinka sopivaa! Sitten lähdimme kiertämään. Juttua riitti ja tossu nousi kevyesti, kunhan lämpenin. Mittaa lenkille tuli reilu kaksitoista kilometriä. Paluumatkalla kotiin pyyhkäsi sade yli ja kasteli kunnolla, mutta onneksi sillävälin oli isäntä tullut kotiin ja lämmittänyt saunan. Tässä vaiheessa tunsin jo, että stressi oli kehosta poistunut.

Viimeinen kesälomaviikko

Viimeiseen kesälomaviikkoon on hyvä ahtaa kaikenlaista: marjapuskien tyhjennystä, juoksevien asioiden hoitamista, rästissä olevia kotitöitä ja vielä juoksun suhteen määräöveriviikko. Ja koska vauhtilenkki jäi edellisviikolla tekemättä, niin tehdään niitäkin oikein kaksin kappalein! Finlandia Marathon syyskuussa tulee aina jotenkin varkain ja äkkiä. Töiden alkaminen sotkee ajatukset niin, ettei tajuakaan sen jo kolkuttelevan ovella.

Vedot, vol. 1

Aloitin urakan heti maanantaina vauhtilenkillä. Neljä 600 metrin vetoa auringon kuumuudessa. Tuntui kamalalta, kuten arvata saattaa, mutta onnistuin olemaan fuskaamatta. Jospa tämäkin tuska tuottaisi tulosta. Samalla oli hyvä käydä katsastamassa tulevan ekaluokkalaisen koulureitti tietöiden osalta.

Polkupyörävauhdittajan kanssa

Tiistaina olin jo pukeutunut juoksuvaatteisiin, kun selvisi, että kaatosade oli levittänyt uuden istutusalueen multaa ympäriinsä. Lenkki siis vaihtui siivousoperaatioon. Seuraavana päivänä sain yllätysvieraan: ystäväni toiselta puolen Suomea. Vaihdoin polkupyörääni lukkopolkimien sijaan tavalliset, suit sait sukkelaan, kuin vanha tekijä. Oikeasti tein sen ensimmäistä kertaa, hih. Sitten juoksin ja hän pyöräili, samalla puhuimme monta mielen päällä olevaa henkevää ja vähemmän henkevää asiaa.

Vedot, vol. 2

Torstaina koitti täydellinen sää kovalle lenkille: viileä ja sateinen. Sadepäivä on loistava siivouspäivä. Tai juoksupäivä. Olisipa Finlandiankin aikaan tällainen sää! Ensimmäinen 600 m veto tuntui raskaalta. Palauttelin ja lähdin juoksemaan seuraavaa. Jotain oli toisin. Askel lensi, Garmin piippasi käskien hidastamaan, Kvelertak ärjyi kuulokkeissa ja henki kulki. Kun jäljellä oli sata metriä, puhelin soi. Päätin, etten vastaa. Kevelertakin sijaan kuulin "pirr", "pirr"... Kun veto oli pulkassa, vastasin puhelimeen. Se oli lapseni, puhelimesta kuului vain kahden tytön keskustelua, jutuista päättelin kyseessä olevan oikea soitto, ei taskupuhelu. Lopulta puhelu katkesi. Juoksin palauttelut ja lähdin kolmanteen vetoon. Heti kiihdytettyäni puhelin soi taas. Päätin taas jättää vastaamatta. Puhelin soi ja soi. Garmin käski lisätä vauhtia, yritin parhaani mukaan. Lopulta puhelu katkesi. Vedon päätyttyä soitin takaisin, mutta puhelin tuuttasi varattua. Mietin, että lienee syytä keskustella tuoreen puhelimen omistajan kanssa puhelimen oikeaoppisesta käytöstä. Juoksin vielä neljännen vedon, jonka jälkeen olin jo melko puhki. Päätin kotiin päästyäni laatia suunnitelman viimeisille viikoille ennen maratonia. Sain suunnitelman tehtyäkin, mutta sen toteuttaminen alkoi yhtäkkiä näyttää epävarmalta, koska toisen ukkovarpaan nivel tuntuu kipeytyneeltä. Voi video, kun pohkeet kerrankin kestäisivät, niin eikö sitten prakaa seuraava paikka.

Palautteleva viitonen

Vetolenkin loppujäähdyttelyssä ajattelin, että viikon loput lenkit saa ihan vain hölkätä. Tällä mielellä kävin oikein miellyttävän kevyen viitosen kuntopolulla. Olin käynyt työpaikalla aamupäivällä kääntymässä, lapsen syntymäpäiväjuhlat kolkuttelivat jo ovella ja yksi lapsi olisi aloittamassa ekaluokkaa ihan kohtsillään. Kaikki tämä sai pään pursuilemaan ajatuksia eri suuntiin. Lenkillä sain ne kasaan, ah autuutta!

Myrkkyä hakemassa

Bioroskiksen tyhjennysreissulla törmäsin epämiellyttävään yllätykseen: biojäteastiassa parveili lauma ampiaisia. Ötököitä oli niin sakeanaan, että astian tyhjennys sinne oli täysin mahdotonta. Ensimmäisen tumpeltamani myrkytysyrityksen jälkeen tilanne oli täysin sama, mutta myrkky loppu talosta. Tehokkuus miellyttää minua, joten päätin yhdistää lenkin ja kaupassakäynnin. Juoksin kuutosen ja kävin samalla kaupassa. Kuuma oli keli ja naurettavaa, kuinka painavalta voi pieni pullo tuntua kädessä, kun kiipeää ylämäkeen.

Nälkävuoden mittainen lenkki

Sunnuntaina koitti pitkän lenkin aika. Oli kuuma ja aurinkoinen sää. Aluksi juoksu kulki hyvin, kevyttä ja kivaa. Kympin kohdalla alkoi tuntua krampin oireita. Onneksi mukanani oli suolakiteitä, otin muutaman suuhuni ja hetken kuluttua helpotti. Jossain vaiheessa oli satanut, koska tie oli märkä. Nyt se teki vain sen, että ilma oli kostea ja tukala. Matka eteni kramppausrajalla, välillä suolaa imeskellen. Ei ollut kivaa. Kahdenkymmenenyhden kilometrin kohdalla luovutin ja pistin kokonaan kävelyksi. Oli kauhea nälkä ja lihaksiin sattui. Kävelin viimeiset kilometrit kotiin ja aloin syödä ja juoda. Tungin mahaani ruokaa ja vettä niin paljon kuin mahtui. Kun vatsa vajeni, tungin lisää. Ehkä siinä oli salaisuus siihen, ettei päätä alkanut särkeä, vaikka kaikki merkit olivat ilmassa. Onneksi tiedän jo, ettei huono lenkki ole merkki huonosta kunnosta. Kunto kyllä maagisesti paranee, kunhan keli kylmenee.

Hangon auringossa

Meri on fantastinen elementti. Järvi-Suomen asukkaalle eksoottinen.

Vietimme perheen kanssa mukavan pikku loman Hangon Lappohjassa. Sää suosi, aurinkoa ja merta tuli nautittua runsain mitoin. Juoksut jäivät vähälle, kuten helposti lomalla käy.

Luonnonhiekkaranta. Muksut viihtyivät, kuten myös aikuiset.

Pari lyhyttä lenkkiä juoksin mäntykankailla. Maasto oli hienoa. Kuulemma alueella oli taisteltu toisen maailmansodan aikaan, mahtoikohan näkemäni mystinen suurien kivien rivistö keskellä metsää liittyä siihen?

Lenkkireittiä. Polulla oli välillä upottavaa hiekkaa, muuten siellä oli hyvä juosta.

Hiekkaranta oli ilmeisesti suojelukohde. En ihmettele.

Kotiin päästyä oli vuorossa pitkä lenkki. Sää oli juoksemiseen yhä hiukan liian kuuma omaan makuuni. Valitsin joustavaksi sen järven, jonka kierto on vajaat parikymmentä kilometriä. Ennen järvelle asti pääsemistä kohtasin näyn, josta totesin mielessäni, ettei ikinä voi tietää mitä lenkillä vastaan tulee. Etenkään rallitapahtuman aikaan. Oletan, että vauhtiliemillä oli osuutta siihen, että lauma nuoria miehiä marssi kävelytiellä vailla rihman kiertämää. Pyyhkeistä päätellen olivat ehkä olleet uimassa, tosin pyyhkeet eivät olleet kehon ympärillä vaan kädessä. Eräs tyhjensi nesteitään puun juurelle reteästi selkä kaarella. Kun hän huomasi minut, hän alkoi kääntyä minua päin. En jäänyt katsomaan, olisiko minulle ollut tarjolla kultaista suihkua. Jälkikäteen ajattelin, että olisi pitänyt kurillaan kaivaa kamera esiin karkuun luikkimisen sijasta.

Taivas oli mahtipohtinen lenkille lähtiessä.

Juoksu kulki kohtuullisesti lämmöstä huolimatta. Puolimatkassa huomasin, että olkapäät ja reidet väsyvät. Pistän sen kuumuuden piikkiin, sen verran omituiset paikat olivat kyseessä. Onnistuin kuitenkin suoriutumaan koko matkasta, mikä ei minun huonolla lämmönsietokyvyllä ole ollenkaan itsestäänselvää.

Ei ollut väkeä autossa. En siis voinut kysyä, hinaavatko myös väsyneitä lenkkeilijöitä kotiin.

Jälkeen kotimaan kamaralla, pieni määräjakso

Ensimmäinen lenkki

Juoksin järveä kiertäen, jalassa uudet DS-Trainerit. Miten voivat uudet kengät heti sopia jalkaan niin hyvin? En huomannut kenkiä ollenkaan matkan aikana. Se johtui ehkä siitä, että kaikki keskittyminen oli neljässä 600 m vedossa. Tuntui kamalalta. Ihan hirveää. Silti selvisin, enkä fuskannut yhtään Garminin vauhtimääräyksistä.

Toinen lenkki

Ennen lenkkiä otin alkulämmöt kaivamalla pihassa kivimursketta. Tekeillä oli suuri kukkapenkki ja sitä varten odotti jo jättimäinen keko multaa. Hölkkäsin sovitulle tapaamispaikalle odottamaan lenkkiseuraa. Seurani juoksee maratonin puolitoista tuntia minua nopeammin, mikä on oikein hyvä asia. Muistan nimittäin jostain lukeneeni, että ihminen kehittyy parhaiten itseään lahjakkaampien seurassa. Parituntisen juoksun aikana voi myös puida mielestä pois kaikki painavat asiat ja muutenkin parantaa maailman tilaa, samalla matka taittuu ihan huomaamatta. Kiitos, juokseva ystäväni! Lenkin päälle olikin hyvä käyttää illan viimeinen kolmetuntinen rautalapion, kottikärryn ja mullan parissa. Samalla hiellä, kätevää. Säästää suihkukuluissa, vink vink kaikki tarkan euron ihmiset!

Multakuorma

Seuraavana päivänä kärräsin multaa ja kivimursketta koko päivän. Ei tehnyt mieli enää juoksemaan, koska selkä oli aivan jumissa ja kottikärryn työntäminen rinteessä tuntui kyllä jaloissakin. Mahtavaa ryhtiliikuntaa se oli, sisäänpäin kääntyville olkapäille teki oikein nannaa.

Huomasin, että tämä jo viittä vaille valmiiksi kirjoitettu teksti oli jäänyt julkaisematta ennen Hankoon lähtöä. Laitan sen siis näkyviin yhtäaikaa Hangon-selostuksen kanssa.

Lofooteilla

Matkaan!

Perheemme tämän kesän lomareissu suuntasi Norjaan Lofooteille. Pakkasimme tavarat ja lapset autoon ja lähdimme ajamaan läpi Ruotsin Lapin. Olimme varanneet välietapiksi hotellin Gällivaresta Ruotsista. Fjällhotel Dundret osoittautui ihastuttavaksi yöpymispaikaksi ylhäällä tunturissa. Tunturin laelle pääsi autolla ja kävimme siellä lapsia ulkoiluttamassa illan suussa. Seuraavana päivänä ylitimme Norjan rajan ja illalla saavuimme kohteeseen, Camping Storfjordiin Leknesissä.

Näkymä Fjällhotel Dundretin pihasta. Ei huono maisema välietapiksi.

Ballstadsheia

Ensimmäisen vaelluspäivän kohteeksi valikoitui Ballstadheia (huippu 459 m) Leknesistä etelään. Sää oli puolipilvinen. Kun yhdestä vaelluskenkiin liittyvästä ulkonäkökriisistä oli selvitty, jaksoivat lapsetkin hienosti kavuta ylös ja kirmata ylängöllä. Reitti oli mukavat viitisen kilometriä. Kiipeäminen hengästytti mojovasti, minua. Polkujuoksijamieheni kyllä loikki kuin alppikauris hymyillen mennessään. Näytti myös siltä, että poikani menee kohta minusta ohi kunnossa. Niin se käy, elämän kiertokulku.

Ballstadsheialla muistin taas, mikä vuorissa kiehtoo. On kuin lentäisi, kun katselee alas.

Munkebuhytte

Toisena päivänä suuntasimme saariston kärkeä kohti, Moskenesiin. Tarkoituksena oli kavuta Munkebuhytille, jos lapset vain suinkin jaksaisivat. Ja jaksoivathan he!

Kahden kerroksen vettä.

Sää oli aurinkoinen ja reitti selkeä, pohjois-eteläsuunnassa kulkeva. Polulla tuli vastaan monenlaista: mutaa, kalliota, pahimmissa paikoissa oli apuna kettinkejä. Ennen hyttiä noustiin pienelle huipulle (Djupfjordheia, 510 m), josta aukeni upea näkymä turkoosille merelle. Meren takana siinsi Norjan manner ja siellä kohoavat vuoret.

Sininen maisema sai ajattelemaan sinisiä ajatuksia.

Hytille oli siitä vielä pieni lasku ja jatkoimme sinne. Perheen miehet lähtivät nousemaan vielä Munkenin huipulle (797 m), me naiset lähdimme paluumatkalle. Kun pääsimme autolle, Garmin näytti kolmeatoista kilometriä.

Vanhat Lowat, Innsbruckin Lowa Shopista joskus ammoisina aikoina ostetut. Hyvin palvelevat yhä.

Jumiutuneiden koipien ja selän vetreyttämiseksi lähdin vielä illalla pienelle hölkälle tien laitaan. Juoksu kulki yllättävän hyvin kiipeämisenkin jälkeen eikä asfaltilla tallaaminen käynyt tympimään. Ihastelin vuonon rannan maalaistaloja.

Justadstinden

Kolmantena päivänä oli tiedossa majapaikan vaihdos, siirtyisimme Lofoten Turistsenteriin, jossa meillä oli mökki varattuna. Suunnitelmissa oli, että isäntä juoksisi pitkän lenkin heti aamusta ja minä pakkaisin kamoja sillä aikaa. Vein hänet autolla polun alkupäähän. Kun olin päässyt mökille, sain pyynnön hakea hänet pois. Polku oli päättynyt yhtäkkiä suohon. Se siitä sitten. Hain hänet mökille ja teimme lähdön. Isännälle vaihtoehtoiseksi lenkkisuunnitelmaksi muotoutui läheisellä Justadstindenillä (738 m) käyminen, suuntasimme siis sinne. Alkuvaikeuksien jälkeen lapset jaksoivat hyvin taas edetä, mitä nyt kärpäset kiusasivat. Polkujen ja kartan täsmäävyysongelma aiheutti hämmennystä. Reitin selkiydyttyä isäntä jatkoi menojaan ja minä jäin lasten kanssa etenemään hitaammin. Jäimme vuoristolammen rantaan heittelemään vesileipiä.

Leipiä repussa ja leipiä vedessä, siinä perheretkeilyn peruseväät.

Isännän laitettua viestiä, että on lähdössä huipulta alas, teimme mekin lähdön alaspäin. Ensin kävelimme jonkun matkaa, sitten käännyimme takaisin hakemaan lapselta unohtunutta silmälasien muotoista kiviaarretta. Kun olimme uudelleen matkalla alas, sai perheenpää meidät kiinni.

Uudessa majapaikassa

Mökki Lofoten Turistsenterissä oli todella tilava ja avara. Tutkin karttaa ja pohdin, mihin lähtisin iltalenkille. Isäntä ehdotti, että juoksisin viereisen järven (Steirapollen) ympäri. Lähdin testaamaan reittiä. Heti alussa jouduin vihaisen linnun hyökkäyksen kohteeksi. Hitchcock-henkinen lokki teki syöksyjä pääni päällä yrittäen osua minuun likaisilla pommeillaan. Eipä onnistunut, hähää! Tie näytti menevän vain talojen pihoihin, mutta jatkuikin jonkin vanhan (entisen?) maalaistalon historiallisena museoreittinä. Matkan varrella näkyi entisten karjasuojien kivijalkoja ja vanhoja kiviaitoja. Pilvet roikkuivat alhaalla ja juoksu kulki raskaahkosti. Kiipeäminen ja runsas autossa istuminen vaativat selkeästi veronsa.

Norjaa osaava voi tästä lukea, mitä polkua kuljin.

Viimeisenä Lofoottipäivänä vietimme aikaa "Pohjolan Venetsiassa" eli Henningsvaerissa. Paikka oli liikanimensä veroinen ja näkemisen arvoinen. Kiertelimme kaupunkia ensin, jonka jälkeen miesväki lähti kiipeämään läheisen nyppylän huipulla sijaitsevalle näköalapaikalle (211 m). Reitti sinne erkani Festvågtindenille menevästä reitistä. Heidän tultuaan alas isäntä ehdotti, että minäkin voisin käydä siellä, paikka oli niin hieno.

Kivinen oli tie...

Tartuin ilolla tilaisuuteen ja lähdin kiipeämään. Polku oli jyrkkä ja kivinen, mutta hyvin mentävissä. Näkymä ylhäällä palkitsi vaivannäön todella. Edestakainen matka kesti vajaan tunnin, joten muun porukan odotus ei venynyt luvattoman pitkäksi.

...mutta huipulla odotti mahtava palkinto!

Seuraavana päivänä lähdimme pitkälle kotimatkalle. Olimme varanneet saman hotellin Gällivaresta välietapiksi. Siellä oli silloin menossa triathlontapahtuman sprinttimatka, pyöräilijöitä ja juoksijoita oli suoriutumassa koitoksestaan, kun nousimme rinnettä ylös kohti hotellia. Lofoottien jylhät maisemat olivat jättäneet lähtemättömän vaikutuksen, ehkä palaamme joskus sinne uudelleen.

Rilluttelun jälkeen paluu arkeen

Palasin Tuskan-reissulta maanantaina ja lähdin lenkille tiistaina. Juoksin ystävän kanssa pitkähkön lenkin reipasta vauhtia ja lenkki kulki hyvin. Muutamaa olutta lukuunottamatta olin pysytellyt reissatessa kaidalla tiellä syömisten suhteen ja se palkitsi. Festarin repputarkastuksessa oli ihasteltu eväsomenoitani fiksuksi valinnaksi. Helteessä ne tarjosivat kivasti ravinnon lisäksi nestettä.

Kiersimme järven, jonka ympäri matkaksi tulee 16 km. Juuri sopiva lenkki, reilu muttei vielä liian pitkä. Juttua riitti koko matkaksi ja aika kului siivillä. Vettä ripsi ja lämpötila oli viileä, erittäin hyvä juoksusää.

Seuraavana päivänä menimme perheen kanssa Peurungan kylpylään. Minä otin muutaman juoksuaskeleen ensin alle hölkkäämällä matkan ensimmäiset seitsemän kilometriä. Muu perhe nappasi minut sitten auton kyytiin ja ajoimme perille. Olisin halunnut juosta pidempään, mutta ties mitkä arjen jutut painoivat päälle lähtöä viivästäen ja tuo oli paras, mihin pystyin. Kylpylässä on virta-allas, jota sitten uin vastavirtaan. Kaksikymmentä minuuttia kahteen kierrokseen riitti viemään mehut. Etenin sentti sentiltä vettä nieleskellen ja suunnittelin uintikurssille menoa, jotta oppisin uimaan muutakin kuin pallopääsammakkoa. Joku vanhempi herra totesi, että kymmenen kertaa allas ympäri vastavirtaan tuntuu jo. Epäilemättä, siinä itsellekin tavoiteltavaa.

Reissua, musiikkia ja lenkkiä

Elämä kulkee eteenpäin, juoksu myös: ex-tempore -vedot

Tämä viikko oli hyvin reissupainotteinen, mikä tarkoitti lenkkien sijoittelua vähän sinne sun tänne aikataulujen lomaan. Maanantaina olin veljeni väitöstilaisuudessa ja karonkassa toisessa kaupungissa. Tämä tiesi paitsi ylpeydestä hykertelyä ja kyyneleitä siitä, ettei edesmennyt isäni ehtinyt nähdä poikansa menestystä, myös istumista ensin autossa, sitten väitöksessä, jonka jälkeen karonkassa hyvän ruuan ja viinin äärellä ja lopuksi vielä uudelleen autossa. Illalla jalat olivatkin tuttuun tapaan turvoksissa. Seuraavana päivänä lähdin saattelemaan poikaani keskustaan sovittuun menoon. Hän pyöräili ja minä hölkkäsin, jotta saisin nesteet kehossani liikkeelle. Oikeastaan hän halusi ehdottomasti mennä ihan itse ja menikin, mutta minä hölkkäsin perästäpäin varmistelemaan, että oli päässyt perille ja pyörä oli asianmukaisesti lukittuna. Paluumatkalla sain idean tehdä vielä lisäksi vetoja. Näpyttelin Garminiin pikaisesti yhden kilometrin mittaisen veto-ohjelman 600 m vedolla hiukan alle 5:00 min/km vauhtia ja 400 m palautuksella. Näitä kiskaisin neljä peräkkäin. Tuntui tuskaiselta, mutta jaksoin loppuun asti. Hiki valui solkenaan ja keuhkot olivat pakahtua. Illalla pääsin suihkun jälkeen vielä hakemaan isännälle kaksikymmentä multasäkkiä läheisestä puutarhaliikkeestä, mutta energiaa oli onneksi vielä jäljellä.

Rautaneidon jälkilämmöissä

Keskiviikkona matkustin Hämeenlinnaan katsomaan Iron Maidenia. Sää oli kaunis kuin unelma: aurinko paistoi, muttei ollut liian kuuma. Keikka oli kokonaisuutena onnistunut, hyvä mieli jäi. Yövyin lattiamajoituksessa, jossa nukuin yllättävän makeasti. Aamulla noustessa huomasin jalkapohjien olevan jumissa, pitkä jaloillaan olo edellisenä päivänä tuntui. Kävin vielä hölkällä aamupalan jälkeen ennen junan lähtöä, musiikiksi kuulokkeisiin valikoitui itsestäänselvästi Iron Maiden. Jalka nousi kepeästi aamuisessa tihkusateen ja auringonpaisteen vuoropuhelussa.

Onneksi maa oli niin kuiva, että siinä voi istuskella. Huomaa terveellinen keikkaeväs: kananmunavoileipä. Sillä ja omenoilla jaksaa paljon paremmin, kuin kojujen mätöillä.

Kipaisin yhden yön pyörähtämässä kotosalla, jonka jälkeen matka vei Helsinkiin Tuska-festivaaleille. Viikonlopun aikana tulikin harjoitettua lähinnä repun kantamista, seisomista ja hetkittäin myös niskalihaksia. Mukana oli kyllä lenkkarit, mutta lopulta puin ne jalkaan vasta kotimatkalle, silloinkin vain, koska olin sotkenut tennarini mutaisen moshpitin reunalla.

Kiimasen Savulenkki ja muita kertomuksia

Flunssan parantelua

Tauti löi matkan aikana ihan kunnolla päälle. Rinkan kantaminen siirryttäessä hotellilta laivaan ja laivasta autolle sai tuskanhien valumaan. Kotiin palattua ei urheilu käynyt mielessäkään. Talon lopputarkastus oli sovittu kahden päivän päästä reissusta, eikä kotia halunnut esitellä siivottomassa kunnossa. Siispä heilui imuri, moppi ja rätti. Tauti eteni tyypillistä rataansa heikotuksesta ja kurkkukivusta kirkkaan liman kautta keltaiseen vaiheeseen. Viisi päivää, niin olin jo voiton puolella.

Juoksun tapailua

Juhannuksen aatonaattona kävin kevyesti hölkkäämässä kolme kilometriä. Mies oli seurana osan matkaa. Juoksu tuntui lihaksissa hyvältä, mutta yleisvoinnin kannalta ei. Hengästytti. Tyypillistä taudin jälkeen, yritän uudelleen ihan pian.

Vaikka edessä olisi seinä, aina löytyy polku, joka kiertää sen.

Kiimasen Savulenkki

Kävimme juhannusaattona koko perheen voimin Saarijärvellä Kiimasen Savulenkillä. Isäntä juoksi ja me muut kannustimme. Aluksi uhkasi käydä niin, että isäntä juoksee, lapset pomppivat vihaisina kimpussani ja minä huokailen. Jäätelöiden osto lapsille heti alkajaisiksi auttoi asiaan. Alueella oli monenlaista saunaa tarjolla sekä juoksijoille että kannustajille, mutta uimapaikka sopi niin huonosti lapsille, että hylkäsimme saunomisidean. Katsoimme lasten kanssa startin. Lähtöryysiksen viuhuessa ohitse painelin kameran nappulaa sarjatulella ja toivoin, että kuvaan osuisi mahdollisimman paljon tuttuja. Juoksijoiden mentyä menojaan siirryimme sillalle ihmettelemään virtaavaa vettä. Lapset intoutuivat heittelemään veteen kiviä niin innokkaasti, että piti jo toppuutella. Sitten menimme hakemaan sopivaa paikkaa maaliintulijoiden kannustamiseen. Kuinka nopeita kärjen juoksijat olivatkaan! Ei voi kuin ihailla. Miten ihmeessä sitä saisi itsensä sellaiseen kuntoon?

Juhannuspyörteitä vedessä.

Isännän saavuttua maaliin ja saatua itsensä huollettua jatkoimme matkaa anoppilaan. Siellä oli luvassa lasten vilskettä, hyvää ruokaa ja iloista puheensorinaa. Kävin samalla juoksemassa oman lenkkini. Henkeä salpasi, pissatti ja pohkeet jumittivat, ei siis mitään uutta.

Ihmisen sanotaan tarvitsevan juuret ja siivet. Tässä on juuri. Mistä saisin siivet?

Helteinen pitkä lenkki

Sunnuntaina oli hyvin lämmin sää ja se enteili vaikeuksia juoksun kannalta. Kun lämpömittari kipuaa yli kahdenkymmenen lämpöasteen, muuttuu juokseminen ilosta sisulla väkisin puurtamiseksi. Tällä kertaa vaikutus oli yllättävänkin vähäinen. Henki kulki kohtuullisesti ja kahdeksan kilometrin jälkeen pohkeetkin aukesivat. Hikoilin kyllä kuin pieni sika ja huolimatta lenkin jälkeisestä runsaasta syömisestä ja juomisesta sain palkinnoksi mojovan päänsäryn. Se ei kokonaisuutta kuitenkaan pilannut, koska syynä on kuumuus eikä kropan soveltumattomuus juoksuun. Pystyn juoksemaan pitkää lenkkiä yhä, jee!

Monet alkuperäiskansat uskovat, että valokuvaamalla voi viedä palasen kuvattavan sielusta. Voinko siis muuttua nopeammaksi, jos kuvaan nopeita kulkuneuvoja?