Mäkiviikko

Tällä viikolla päätin ottaa rykäisyn mäkeä. Tein peräti kaksi mäkitreeniä. Olen ollut taas huomaavinani laiskistumista ylämäkien juoksemisessa ja siihen hain nyt lääkettä. Koska illat ovat viimeisellä kouluviikolla kiinni ties missä riennoissa, niin juoksut oli juostava keskellä päivää. Onneksi työpaikan läheltäkin löytyy ihan hyvin tarkoitukseen sopiva ylämäki, sinne siis! Tavoitteena oli sama, kuin aiemminkin, eli 1800 m ylämäkeen juoksemista lenkin aikana Garminin mukaan. Tämä toteutui molemmilla kerroilla yllättävänkin helposti. Jälkimmäinen lenkki osui siivoustalkoiden aikaan ja sain paluumatkalla vilkutella tervehdyksiä roskia kerääville koululaisille.

Viikon viimeisen lenkin juoksin ensimmäisenä kesälomapäivänä. Tuntui tukkoiselta, on varmaan aika varata taas hieroja-aika.

Milloin juoksisin taas?

Opettajan kevätkiireet ovat huono juttu kaiken harrastustoiminnan kannalta. On ollut vähän liiankin helppo unohtaa kaikki lenkkeily maratonilta palautumisen nimissä, kun aikataulu on tiukka. Jos ennen maraa en juossut pitkiä lenkkejä, niin nyt olen juossut vain niitä. Tämä johtuu siitä, että olen saanut lähdettyä pitkikselle ystäväni kutsumana. Muut ajat olen touhunnut kaikkea muuta. Huomennakin on lapsen kaverisynttärit.

Tällä viikolla tein pitkästä aikaa jotain omatoimista juoksuun liittyvää. Vetäisin helatorstaina mäkitreenin. Koska asun mäen päällä, sen toteuttaminen on logistisesti huomattavan helppoa. Tavoitteena oli 1800 noustua metriä (ei vertikaalimetriä, vaan ihan vain Garminin etäisyyslukema ylämäkeen edetyillä osuuksilla) ja sen sain kasaan yllättävän kivuttomasti. Tänään kävin lyhyen hölkkäilyn ja siinä huomasin jalkojen selvästi väsyneen.

Aamupäivällä paistoi aurinko. Kun koitti lenkin aika, satoi vettä. Onneksi se vain virkistää kivasti!

Vakaa aikomus on kyllä juosta täys-Finlandia, joten kyllä tämä tästä alkaa vielä rullata. Kunhan kesäloma alkaa...

Toivutaan, poljetaan...

Maratonin jälkeinen aamu valkeni kivuliaasti. Eri paikkoihin kehossa koski enemmän tai vähemmän. Tämä ei kuitenkaan estänyt normaaleja kotitouhuja.

Maratoonarin lihashuoltoa parhaimmillaan! Erityisesti sohvan alta kurkottelu tekee hyvää jäykille jäsenille.

Ensimmäistä lenkkiä kokeilin viikon kuluttua maratonista. Kävin ystävän kutsusta kympin mäkisillä latupohjilla. Ensimmäiset mäet tuntuivat todella raskailta ja hapokkailta, sitten alkoi kulkea ja kulkikin yllättävän hyvin. Päätin silti jatkaa kevyellä ja rennolla linjalla, koska tulossa oli kovahko pyöräilykoitos.

Tiistai 9.5. oli Pyörällä Töihin -päivä. Olin valmistautunut tähän edellisenä iltana kiinnittämällä pyörään lukkopolkimet ja virittelemällä itselleni punkan huoneeseen, jossa herääminen neljältä aamulla ei herättäisi kaikkia muita. Aamu valkeni pilvisenä ja kylmänä. Söin aamupalan ja starttasin liikkeelle kello viisi. Oli pakkasta. Treffasin kollegani ja jatkoimme matkaa yhdessä. Olin pukeutunut mielestäni hyvin, mutta varpaita palelsi aamun pakkasessa. Tätä kesti puolimatkaan asti, sitten alkoi lämmetä. Voimaa riitti viimeiselle kympille asti, vaikken ollut pyöräillyt kuin kerran tänä keväänä ja silloinkin lyhyesti. Tapasimme kolmannen työkaverin, joka liittyi seuraamme loppumatkaksi. Viimeiset kilometrit olivat jo tuskaisia energian loppumisen takia. Paluumatkalla minulle valkeni hyvin konkreettisesti, mikä merkitys oikeilla pyöräilyhousuilla on. Satula painoi luihin kipeästi. Todella kipeästi. Jossain vaiheessa tuli niin lämmin, että saatoin riisua päällimmäiset housut ja viritellä niistä itselleni satulanpehmusteen. Tämä pelasti loppumatkan. Maantiellä mäet eivät juuri tuntuneet missään, mutta kotiin vievä viimeinen mäki oli tiukka. Lapsilla oli koulun siivousilta ja poljin hitaan tuskaisesti pientareita siivoavien lapsiryhmien ohi. Tästä kokemuksesta opin, että sadan kilometrin päivätaipaleeseen pitää valmistautua paremmin treenaten ja oikeilla välineillä. Ja että aion tehdä saman vielä uudelleenkin!

Nyt olen vihdoin kokenut senkin, miltä tuntuu kaatua kyljelleen, kun jalat eivät irtoakaan polkimista. Se ei välttämättä satu paljonkaan, mutta näyttää kuulemma varsin pöljältä.

Kyrönjokimaraton

Aamu valkeni Seinäjoella viileänä, mutta poutaisena. Olimme saapuneet hotellille edellisiltana ja nyt oli tarkoitus suunnata kohti Ylistaroa, jossa juoksisimme. Olin liikkeellä juoksijaystäväni kanssa. Hotellin aamupalalla pohdin kovasti, mitä uskallan syödä. Kaurapuuroa otin, kuten myös tuoretta patonkia päällisineen, nam! Aamupalan jälkeen katsoin, että kello kymmeneltä uskallan vielä ottaa yhden juustosämpylän, sitten saa luvan riittää. Pakkasimme kamat. Vaihdoin piilolinssit silmiin ja täytin pullon urheilujuomalla. Lähdimme ajamaan.

Päämäärämme oli Ylistaron Alapään nuorisoseurantalo. Löysimme perille. Parkkeeraus oli märällä nurmikolla. Siis hyvin märällä, sukat kastuivat autolta poistuessa. Olimme varanneet puolitoista tuntia aikaa valmistautumiseen ennen lähtöä ja se tuntui hyvin sopivalta ajalta. Vaihdoimme vaatteita kylmässä huoneessa kellarikerroksessa ja valmistauduimme henkisesti. Sää oli aurinkoinen, mutta tuuli kylmästi. Koska lämpötila oli noin kahdeksan astetta, puin päälleni pitkän paidan ja pitkät trikoot. Lipitin urheilujuomaa ja odotin, milloin jännitys iskee.

Kun tuli aika siirtyä lähtöviivalle, menimme ulos. Oli kylmä! Tuuli puhalsi suoraan vaatteiden läpi ja olin ihan jäässä. Asettelin kuulokkeet korville ja suljin ulkomaailman pois. Lähtölaukaus kajahti ja juoksu alkoi. Seurani katosi saman tien kohti horisonttia. Porukkaa meni ohi oikealta ja vasemmalta, mutta annoin mennä. Kympin, puolikkaan ja kokonaisen juoksijat olivat kaikki samaan aikaan lähdössä. Juoksu tuntui raskaalta, vauhti 6:30/km. Reitti koostui neljästä kympin kierroksesta ja olin etukäteen kuvitellut toisen kierroksen helpoimmaksi ja kolmannen vaikeimmaksi. Urheilujuoman olin näköjään nauttinut liian myöhään, koska jouduin tiedustelemaan WC-tiloja jo ensimmäisellä juomapisteellä. Niitä ei ollut, mutta vieressä oli kuulemma ihan hyvä pusikko. En vielä sännännyt sinne, mutta toisella kierroksella kyllä. Koko reitillä tuo puska oli käytännössä ainoa mahdollinen paikka, koska koko muu matka juostiin maalaistalojen ja peltoaukeiden vieressä. Maisema oli kyllä kaunis, oikein viehättävä pohjalainen maalaisidylli. Joku puolikkaan juoksija tuli peesissäni lähes koko matkansa.

Laskeskelin, mihin kohtiin sijoittaisin mukana kantamieni neljän geelin nauttimisen. Päätin laittaa ne joka toiselle juomapisteelle lopusta katsoen. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska juoksu kävi melkoisen raskaaksi jo aika varhaisessa vaiheessa. Puolivälissä matkaa tuli nälkä. Otin yhdellä juomapisteellä rusinoita ja se oli virhe. Maha heitti lievän oireen tämän jälkeen ja pohdin jo, joudunko uudelleen puskareissulle. En onneksi joutunut. Reitti kulki Kyrönjoen vartta ensin toisella, sitten toisella puolella. Koska oli hyvin tuulista, se tiesi pitkää pätkää ensin vasta- sitten myötätuulta. Vaikeimpia olivat epämääräiset kilometrit kahden- ja kolmenkympin välissä. Se vaikeasti hahmotettava 26, kun olet jo juossut kauheasti ja silti et ole vielä lähelläkään maalia. Vauhti hiipui tasaisesti seitsemään minuuttiin per kilometri. Lonkkaan sattui. Muuria ei edelleekään tullut, tuli vain hiipivä väsymys. Kolmenkymmenenneljän jälkeen aloin laskea kilometrejä maaliin. Hoin mielessäni "kahdeksan, kahdeksan, kahdeksan" ja asetin etapin, milloin saan seuraavan kerran vilkaista Garminista matkaa. Loppukiriin en kyennyt, mutta sain tsempattua itseni maaliin alle viiden tunnin.

Maalissa!

Tulos on ihan hyvä siihen nähden, miten vähän olen juossut pitkiä lenkkejä ja että pidin flunssankin ihan viime metreillä. Juoksun jälkeen nautin saunan löylyistä, perunalastuista ja mehusta. Lihaskipua on, mutta hiertymiä ei tullut käytännössä ollenkaan. Väkimäärän vähyydestä johtuen sain pokaalinkin. Ei isommissa tapahtumissa ole sellaiseen mitään mahdollisutta näin hitaalla vauhdilla. Nyt lisää juoksukilometrejä kalenteriin ja tähtäin kohti ensi syksyn Finlandiaa!

Maratoniin laskeutuminen

Maratonviikolla nenä vielä vuoti, mutta olo oli muuten hyvä. Tankkasin mehuilla ja hunajateellä. Maanantaina kävin hierojalla ja keskiviikkoaamuna lyhyellä lenkillä. Lenkki tuntui tärkeältä, jotta taudin jälkeinen eka tahmalenkki ei olisi maraton. Ei tämäkään itse asiassa tahmaiselta tuntunut, ihme kyllä.

Ei ole enää nastoja autossa, joten en kyllä laita jalkaankaan!

Käytännön järjestelyt reissuun lähtöön liittyen ja sitä ennen olivat jostain syystä niin massiivisia ja monisyisiä, etten ehtinyt ajatella itse juoksua juuri ollenkaan. Oli hyvin vaikea kuvitella, miten kaikki tulisi menemään. Perjantaiaamuna otin vielä viimeiset vedot unohtamalla kännykän kotiin ja huomaamalla asian kävellessäni. Hyvin nousi jalka ylämäkeenkin!

Se fiksumpi tankkausmuona mässyjen sijasta. Jospa tämä toimisi.

Kolmannen määräviikon jännitysnäytelmä

Jännitys koski sitä, ehdinkö potea flunssan ennen maratonia. Taudin puhjetessa oli kymmenen päivää aikaa toipua. Olin juossut aamulla seitsenkilometrisen ja arponut kuumeisesti, onko kurkkutuntemus flunssaa vai allergiaa. Flunssaa se oli. Suunnitelmat lenkeistä kariutuivat siihen. Sairastaessa esitin vienoja toiveita, että tauti pysyisi poissa korvista ja poskionteloista.

Sunnuntaina näytti siltä, että ehdin hyvin parantua. Tauti oli edennyt kuin juna eri vaiheiden läpi (kurkkukipu, nenätukko, keltavihreä, limayskä) ja olo oli jo varsin hyvä. Ja mieli toiveikas.

Toinen määräviikko ja harjoitusleiri Kuopiossa

Toivuttuani Pentin Pinkaisusta aloitin taas juoksemisen. Tiistai-iltana lumisateessa kolmonen, sitten keskiviikkoaamuna auringonpaisteessa kymppi, josta vajaa alkupätkä maratonvauhtia. Tuntui kevyeltä! Kun pääsin perille, olisin halunnut vain jatkaa ja jatkaa lisää ja lisää. Tämä tietää hyvää.

Aina väärät kengät jalassa. Tällä kertaa en ottanut nastoja.

Torstaille suunnittelemani lenkki vaihtuikin päivistyskeikkaan kaaduttuani aamulla selälleni liukkaalla ja kokeiltuani tyhmänä kotona työpäivän jälkeen, oikaisisiko leuanvetotangossa roikkuminen nikamat. Oikaisi niin mahtavasti, että kipu löi kuin nuoli. Siellä jonossa istuskellessani viesteilin paniikissa maratonseuralleni, miten minun oikein mahtaa käydä. Lääkäri totesi, ettei ole murtumia ja liikuntaan sain luvan, kunhan en kaadu. Jee!

Innokkaana lähdinkin pitkänäperjantaina pitkälle lenkille. Vanhasta muistista kipaisin sille lenkille, joka on himpun yli puolimaratonin mittainen. Voi sitä tuskan määrää! Lenkki oli todella tarpeeseen, koska jo viidentoista kilometrin jälkeen alkoi tuntua tosissaan pahalta. Parin viikon päästä juoksen 42. Heh. Voi olla, ettei silloin naurata.

Lauantaina kävin aamulla kevyen palauttavan ja seuraavan heti samana iltana, mutta Kuopiossa. Olimme vieneet lapset äidilleni ja jatkaneet isännän kanssa kaksin matkaa eteenpäin. Juoksu tuntui raskaalta.

Tällaisia örkkejä tuli vastaan Kallaveden rannalla.

Raskaan tuntuinen juoksu edellisenä päivänä (ja riekkuminen keskellä yötä Neljän Ruusun keikalla) ei luonnollisestikaan estänyt viettämästä pääsiäissunnuntaita juosten. Polkujuoksijamieheni vei meidät Kolmisopen poluille, joissa vierähti tunti jos toinenkin. Yllätyin siitä, miten kevyttä polkujuoksu voi olla. Vauhti toki minulla oli kuin etanalla tervassa, mutta silti. Tämä oli kivaa! Jatkoimme vielä Puijon poluilla, jotta siippa saisi oman kilometritavoitteensa täyteen. Poluilla seikkaileminen on jotain, johon ruuhkavuosien puristuksessa en meinaa millään kyetä. Jos saan kalenteristani raivattua lenkin mentävän aukon, niin en vaan pysty lähtemään minnekään epämääräisesti kiertelemään ja ihmettelemään, vaan reitti ja sen kesto on oltava tiedossa jo etukäteen ja se onnistuu helpoiten tasaisella maantiellä. Tämä on ennenkaikkea oman pääni sisäinen ongelma, halu pitää langat käsissä joka suhteessa. Mutta ehkä joskus?

Trailrunner-wannabe kuvaustauolla.

Ensimmäinen määräviikko

Juoksuviikko alkoi ilmoittautumalla kahteen tapahtumaan. Juoksen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ikäsarjassa. Se on nyt ikäkriisin paikka! Apua! N40-sarja on niin kovakin vielä! Onko niin, että siinä iässä yhä tavoitteellisesti juoksevat ovat ehtineet treenata itsensä hurjaan kuntoon, eikä aloittelijoita juurikaan joukossa ole? Paitsi minä en kyllä ole hurjassa kunnossa.

Viikon alussa juoksin pari kolmosta ja muistuttelin itselleni, että lihashuoltoon olisi taas alettava panostaa. Se on nyt jostain syystä jäänyt tyystin, mikä penikkahistorialla ja alkavilla plantaarifaskiitin merkeillä ei ole ollenkaan hyvä juttu.

Keskiviikkoaamun maratonvauhtinen lenkki kulki kevyesti. Nyt olin jo selvästi oppinut löytämään riittävän hitaan vauhdin, kun Garmin ei enää herjannut liian kovasta nopeudesta.

Viikko huipentui vuoden ensimmäiseen lappujuoksuun, perinteiseen Pentin Pinkaisuun 10 km. Sää oli juoksun kannalta oikein hyvä: kolean aurinkoinen. Lämmittelin juoksemalla urheilukenttää ympäri. Jännitti. Kun lähtölaukaus kajahti, säntäsin joukon hännillä matkaan. Reitti oli mäkinen ja siksi yritin hillitä itseäni, muistellen mäkiä kauhulla edellisvuosilta. Tällä kertaa mäet eivät tuntuneetkaan juuri missään. Hengästyin kyllä ja hapottikin, kuten kuuluu. Silti vauhti ei päätä huimannut. Suuri massa oli jo kadonnut edeltä ja juoksin yksin. Puolimatkassa joku nainen ohitti minut, mutta jäi melko lähelle eteeni. Katsoin, että hänen vauhtinsa kasvaa tasaisella, mutta hidastuu mäkiin. Arvelin ohittavani hänet viimeisessä mäessä. Niin kävikin, mutta suoran päässä hän tuli rinnalleni ja ehdotti loppukiriä. Ampaisin vauhtiin ja vielä vain löytyi ruutia jaloista! Maalissa kiitin ja kättelin häntä.

Tämä oli ensimmäinen tapahtumajuoksu N40-sarjassa. Lihasvoimaa näemmä riittää, mutta vauhtikestävyys ja hapenottokyky ovat heikommat.

Toiseksi viimeisellä suoralla. Kuva: Jukka Eskelinen

Jokos se maraton on kohta?

Koko viikonloppu hujahti kuin siivillä kaikenlaisissa kotihommissa, juoksukilometrejä pyöreät 0. Maanantaina lähdin lenkille ja totesin ehtiväni viitosen sopivasti työpäivän keskellä. Olin jo huolissani, mitä ihmettä maratonista oikein tulee, jos en ikinä juokse pitkiä lenkkejä. Pyörittelin hölkätessä päässäni viikkoja ja kilometrilukemia ja totesin, että vielä ehdin hyvin ottaa kunnon määrärykäisyn ennen maratonia. Tämä rauhoitti mieltäni ja maratonkuume alkoi nousta. Jee!

Tiistaina oli satanut lunta ja maa oli jäässä. En hoksannut ottaa nastakenkiä mukaan, joten maratonvauhtinen lenkki sai siirtyä seuraavaan kertaan. Hölkkäsin leppoisan kuutosen auringonpaisteessa. Sulava lumi sai auringon hohtamaan tosi kirkkaasti silmiin. Seuraavana päivänä kävin sitten maratonvauhtisen, joka sujui yhtä hyvin kuin edelliselläkin kerralla.

Viikonloppuna ehdin pitkälle lenkille, vihdoin ja viimein! Alkoi jo tuntua, että hommasta ei tule mitään, jos lenkit ovat aina max kahdeksan kilometrin pituisia. Menin sunnuntaina viisitoista ja se tuntui juuri sopivalta. Edellisillan Korpiklaanin keikalla riekkuminen painoi jaloissa ja päänupissa, mutta juoksu kulki silti kohtuullisen hyvin.

KeKe: kevyen viikon jälkeen tuli kevät!

Kevyellä viikolla juoksin muistini mukaan vain yhden lenkin. Sen tein keskiviikkoaamuna kahdeksan kilometrin mittaisena. Tarkoitus oli juosta enemmänkin, mutta se vain jäi. Juoksin kesäkengillä ja tuntui huiman kevyeltä. Perjantaina kävin hierojalla ja johan teki gutaa. Jumeja löytyi kintuista vaikka muille jakaa.

Maanantaina lähdin taas lenkille testaamaan, miten hieronta oli tepsinyt. Hyvältä tuntui, tosi hyvältä! Seuraavan kolmen viikon jaksolle suunnittelin maratonvauhtisia juoksuja, mutta vielä ei ollut niiden aika.

Aamulla satoi lunta ja siksi pakkasin töihin mukaan nastalenkkarit. "Jurskis jurskis" ne sanoivat kuivalla asfaltilla.

Tiistai-iltana vetäisin kolmikilometrisen pikkulenkin räntäsateessa. Virkistävää! Keskiviikkoaamuna aloitin jännittynein mielin viikon vauhtilenkkiä. Mahaan sattui. Pohdin, mitä ihmettä tästä tulee. Luvassa oli kahdeksan kilometriä, joista kolme ja puoli maratonvauhdilla. Kun maratonvauhtinen pätkä alkoi, se olikin ihmeen helppoa. Ai että! Selvästi huomasi, mitä vauhtia on edetty muutaman kerran ennenkin ja kymmeniä kilometrejä putkeen. Tämä loi taas uskoa huomiseen.

Torstai oli ulkoilupäivä. Koko yläkoulu oli pihalla, joko laskettelurinteessä tai oheisaktiviteeteissa. Aurinko paistoi täydeltä terältä. Minä kehnona laskettelijana valvoin oheisaktiviteetteja ja huolehdin samalla d-vitamiinin saannistani. Voiko olla parempaa?

Ja tästä vielä maksetaan! Aah.

Perjantaina juoksin viikon viimeisen lenkin jo aamupäivällä. Aurinko paistoi ihanasti ja askel lensi.

Paluu arkeen kamalilla vedoilla

Loman jälkeen arki löi taas päälle täydellä voimallaan. Kaksi ensimmäistä lenkkiä olivat kolmen kilometrin pituisia ja molemmilla kerroilla tuntui, että olisin voinut ja halunnut juosta kolme kertaa pidemmälle. Jalat tuntuivat hiihtopainotteisen loman jälkeen juoksuun hyvin kevyiltä ja energisiltä. Kiinnostaisi kovasti nähdä, miltä pitkä lenkki tuntuu. Se jäisi nyt toistaiseksi nähtäväksi.

Torstaina juoksin vetolenkin. Tuntui raskaalta, ihan hullun raskaalta. Kamalaa. Perjantai-iltana ehdin taas kolmosen. Eikä sekään tuntunut hyvältä. Lauantaina oli upea keli. Aurinko paistoi ja pysyin sisätiloissa tehden rästiin jääneitä hommia. Viikon viimeinen lenkki oli sunnuntaina auringon mentyä pilveen, toinen vetolenkki. Onneksi aurinko näyttäytyi edes hetken verran, ei tuntunut niin älyttömältä tämä toimintajärjestys. Alkuun tuntui tosi raskaalta taas. Ei meinaa nyt sujua, ei millään. Otin kaksi vajaan kahden kilometrin mittaista vetoa. Toisella vedolla tuli merkillinen tunne, ihan kuin jalat olisivat jotenkin kehosta irralliset osat, jotka vievät minua eteenpäin ja katselisin maanpintaa jotenkin yläpuolelta, kuin polkupyörän selästä.

Enää ei voi puhua talvijuoksusta.

Hiihtoloma Äkäslompolossa

Hiihtoloman koitettua lähdimme perheellä Äkäslompoloon lomanviettoon. Pakkasimme lauantaina ja ajoimme sunnuntaina. Olimme varanneet rivitalonpätkän läheltä Äkäslompolon keskustaa. Lapset halusivat heti illalla hiihtämään ja sen sallimme. Kävin samalla itsekin kokeilemassa suksien luistoa.

Maanantaina oli laskettelupäivä. Lapsista kaksi kolmesta lasketteli isännän kanssa ja minä viihdyin kuopuksen kanssa pulkkamäessä Ylläsjärven puolella. Sää oli kaunis ja aurinkoinen. Leppoisa päivän paistattelu teki hyvää pakkaus- ja matkustusväsymykselle. Iltapäivällä palasimme vielä rinteeseen Äkäslompolon puolelta, kuopuskin haki hiukan tuntumaa laskettelusuksiin mattohissin äärellä.

Näkymä mattohissiltä Kellostapulin suuntaan.

Illalla kävin vielä oman hiihtolenkin valoladuilla. Se oli ensimmäinen omavauhtinen hiihto tänä talvena ja tottakai suuntasin fiksuna tyttönä heti legendaariseen Isometsän nousuun. Se oli tiukka, mutta yllättävän kiivettävä.

Tiistaina suuntasimme ladulle. Miehet lähtivät pitkälle lenkille ja naiset vähän lyhyemmälle. Ajoin autolla Kesänkijärven parkkipaikalle ja siitä jatkoimme suksilla eteenpäin. Kitinäksi meinasi mennä, mutta sinnikkäästi yritin pitää positiivisuutta yllä. Tässä auttoivat huomattavasti lupaukset pillimehuista ja Kesängin Keitaan munkkikaakaoista. Tytöt saivat valita, mennäänkö metsän vai järven kautta. Vastatuuli oikeastaan päätti puolestamme, että suuntaisimme metsään. Keitaalla tytöt hörppäsivät pillimehut ja yllättäen sain heidät houkuteltua vielä jatkamaan jonkun matkaa Latvamajan suuntaan. Olin pukenut liian vähän päälle ja sormiani palelsi. Tein vetoja eteenpäin ja palasin takaisin. Vetojen aikana tytöt olivat tehneet lumeen jälkiä ja minun piti arvata, minkä eläimen ne olivat (hyviä arvauksia olivat esim. sinivalas, muurahaiskarhu ja kärpäsparvi). Keitaalla nautimme ansaitut munkkikaakaot ja jatkoimme sitten takaisin autolle metsäreittiä.

Naisten retkellä perässähiihtäjänä.

Iltapäivällä lapset lepäsivät mökissä, kun kävimme siipan kanssa oman lenkin Kellostapulinkurun kautta. Nousu kurulle oli pitkä ja raskas, mutta kuru itse yhtä hieno kuin muistinkin. Todella vaikuttava paikka lumitöyräineen ja käkkäräisine huurteisine puineen. Lumivyöryvaaran takia pidimme kurussa pientä välimatkaa toisistamme.

Illalla piti käydä kaupassa ja luonto kiitti, kun päätin lähteä sinne juosten. Tämä oli yllättävä kokemus. Kaksi peräkkäistä raskaahkoa hiihtopäivää takana ja silti jalat tuntuivat kevyiltä ja vauhti kasvoi ihan itsestään. Tässä jos jossain on oikeaa liikunnan riemua!

Keskiviikko oli lepopäivä. Lilluimme Levin kylpylässä monta tuntia. Illalla kävin oman hiihtolenkin. Koska pääsin lähtemään myöhään liikkeelle, hiihdin suurimman osan valoladulla. Kävin Navettagallerialla kääntymässä, jotta ehdin valoladulle ennen hämärän tuloa.

Torstaina pidimme superhiihtopäivän. Aamulla isäntä ja nopeimmat lapset lähtivät hiihtämään kohti Kotamajaa. Minä ajoin nuorimman kanssa Navettagallerialle. Sieltä lähdimme suksilla suorinta tietä Kotamajan suuntaan. Reitti nousi tasaiseen tahtiin, mutta pieniä evästaukoja pitäen jaksoimme hyvin. Kotamajalla odottelimme muuta perhettä saapuvaksi. Joimme koko porukalla munkkikaakaot. Perheen miehet lähtivät jatkamaan kohti Kukastunturia, me naiset jatkoimme suorinta tietä kohti autoa. Loiva alamäki oli leppoisaa laskettavaa. Bongailimme tykkylumipalloja, joita tytöt kutsuivat hatuiksi. Aikaa koko reissu vei nelisen tuntia.

Näkymä Kotamajalta.

Mökille päästyä söimme ruuan ja sitten lähdin isännän kanssa omalle Kukaksen huiputtamisretkelleni, jota olin toivonut koko ajan. Jalat painoivat yllättävästi ja loiva nousu otti voimille. Mietin mielessäni, kenen idea tämä hullutus oikein oli. Kun käännyimme Kukaksen viitan mukaiselle ladulle, nousu jyrkkeni ja latu pehmeni. Myös pää pehmeni. Oli jano. Ärsytti. Kun alettiin päästä ylös, alkoi maisema avartua. Huurteiset puut olivat kauniita, kevyt tuulenvire kävi. Aurinko teki jo matkaa kohti läntistä horisonttia. Lopulta olimme laella, josta avautui upea näkymä joka suuntaan. Nyt irtosi jo hymy ja kaikki tuska unohtui. Tämän takia haluan tänne aina uudelleen! Valokuvasimme ja lähdimme sitten alaspäin. Valokuvaaminen tuulisella laella yhdistettynä pitkään alamäkeen sai minut tuskaisen tietoiseksi sormistani, jotka olivat hiljalleen muuttumassa jääpuikoiksi. Loppumatka oli käytännössä koko ajan alamäkeä. Perillä mökissä iski melkoinen paleluhorkka. Sauna teki hyvää sen päälle.

Kukastunturin laella.

Viimeisenä lomapäivänä seisoskelin taas rinteessä pikkulaskettelijan seurana. Kävin myös omalla lenkillä hyvästelemässä hiihtäen tunturit. Jospa näen ne vielä pian uudelleen!

Työn lomassa

Pari viikkoa vierähti taas hyvin kiireisissä merkeissä. Juoksentelin aina vähän joka välissä sen mitä ehdin. Joskus on vain panostettava työhön ja jätettävä juoksut taka-alalle. Ehdin toki juostakin, ei sillä.

Pulkkamäki iltavalaistuksessa eräänä maanantai-iltana.

Sain korkata myös uudet Icebugit. Istuvat kuin hansikas, kuten edellisetkin. Ovat kirkkaansiniset, kivaa vaihtelua ainaiseen pinkkiin.

Näissä maisemissa kelpaa hölkötellä. Otin itse asiassa puolikkaan vauhtiset vedot, jotka tuntuivat kamalilta kuten aina.

Satoi lisää lunta ja maisema muuttui ihanan talviseksi. Juokse nyt tässä pöperössä sitten.

Aurinkoinen määräviikko, monessakin mielessä

Tästä oli tarkoitus tulla määräviikko, tällä kertaa ihan oikeasti. Maanantaina homma alkoi lupaavasti. Pääsin pitkälle lenkille päiväsaikaan ja vielä auringonpaisteessa. Pakkanen puri hiukan, muttei liikaa. Juoksu kulki.

Helmikuun helmet.

Pitkän lenkin päälle olisi hyvä pitää välipäivä. En kuitenkaan malttanut, koska oli hyvää aikaa keskellä päivää ja keskiviikkona en lenkille ehtisi kuitenkaan. Juoksin seiskan ja heti torstaina toisen. Helmikuu näytti parasta puoltaan.

Perjantain lenkki meni sivu suun, koska olin unohtanut ottaa töihin mukaan juoksupaidan. Kaikki muu oli kyllä matkassa, joten hiukan kismitti. Nykyään lasten ollessa jo kouluikäisiä, on elämä kotona niin rentoa, että kaikkia työasioita ei tarvitse enää hoitaa työpaikalla virka-aikana. Tämä tekee sen, että työ ja kotielämä menevät iloisesti sekaisin. Jos se mahdollistaa päiväsaikaan lenkkeilyn myös arkena, en valita. Ainakaan näin häikäisevän kauniilla keleillä.

Puut olivat täynnä jäähelmiä, jotka kimalsivat auringossa.

Lauantaina lähdin saunalenkille suoraan ruokapöydästä. Heti lähdettyä tajusin, että viikon vedot olivat yhä juoksematta. Maha täynnä vetolenkille, ehe ehe hee. Ajatuskin sai vatsan turpoamaan. Koska olen enemmän itsepäinen kuin fiksu, päätin juosta vedot silti. Tuntui pahalta, mutta ei kuitenkaan niin pahalta kuin olin luullut.

Sunnuntain kruunasi pitkä lenkki ystävän kanssa turisten. Kaksikymmentä kilometriä taittui kuin siivillä ja ihan huomaamatta. Jaloissa tuntuu kyllä jälkikäteen, mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin kevein mielin.

Sählärin lenkki ja muita kertomuksia

Viikko alkoi juoksun kannalta jälleen kerran kolmossarjalla. Tiistaiaamuna kokeilin sellaista villiä ideaa, että normaalien aamurutiinien sijasta juoksenkin lenkin, käyn suihkussa ja hoidan aamupalan syömisen sekä laittautumisen työpaikalla. Tämä mahdollistaa tuntia aikaisempaan kimppakyytiin osallistumisen. Kätevää! Tämän niksin otan toistekin käyttöön.

Paikallinen pulkkamäki klo 7 tiistaiaamuna. Hiljaista on.

Keskiviikkona käytin lasta aamulla hammastarkastuksessa. Sen jälkeen ehtisin vielä lenkin ennen töihin menoa. Suunnittelin siihen reilun viitosen vetolenkkiä. Kun palasin kotiovelle jätettyäni lapsen kouluun, olivat muut jo lähteneet ja ovi lukossa. Siis ovi lukossa ja avaimeni kotona sisällä. Voi itku! Mitä nyt teen? Päällä oli valmiiksi juoksukamppeet lenkkareita ja GPS-kelloa lukuunottamatta, mukana ei työkamoja. Totesin, että lähin avain löytyy lapselta koulusta. Ajoin siis sinne, koputin luokan oveen ja kysyin lastani. Opettaja on onneksi huumorintajuinen, kun siinä selitin ovella tilannetta koko luokan kuullen. Sain lapselta avaimen ja palasin kotiin. Hetken päästä hölkkäsin takaisin koululle, jossa oli välitunti menossa. Palautin lapselleni avaimen, hän totesi minun olevan sähläri. Totuus tulee lasten suusta. Vetoja en ehtinyt ottaa, mutta kolmosen heitin.

Maisema oli niin avara, että huimasi.

Torstaina kävin taas pikaisen kolmosen lentävällä töihinlähdöllä samaan tyyliin, kuin tiistaina. Tämä systeemi toimii hyvin! Viikonlopussa oli vähän kiireen tuntua, mutta ehdin silloinkin juosta, jopa yllättävän paljon.

Olin yrittänyt koko viikon ehtiä juosta kilometrin vedot. Koska se vaatisi pidemmän, kuin kolme kilometriä, en tuntunut millään ehtivän sitä tehdä. Lauantaina se hetki koitti vihdoin. Olin asettanut vetoihin tavoitevauhdiksi kympin kisavauhdin, jolla Juoksija-lehden sivuilta löytyvä maratonin tavoiteajan ennustetaulukko alimatkojen perusteella antaisi loppuajaksi maralla 4:30. Vauhti oli kauhea. En olisi kyennyt juoksemaan yhtään kovempaa ja silti Garmin piippasi jatkuvasti lisäämään vauhtia. Olin juossut kaksi kolmesta vedosta, kun psyykkasin jo itseäni samalla ohjeella, jonka sain aikanaan synnytykseen. Ei saa paeta kipua, vaan pitää mennä sitä päin. Yritin kaikin voimin. Kun lenkki loppui, olin kiitollinen.

Heijastus vesipeilissä.

Vetolenkki kannatti, koska seuraavat lenkit olivat kevyen tuntuisia. Sunnuntaina hölkkäsin rennon seitsenkilometrisen ja ihastelin maisemia.

Miten Runeberg kokisi maamme nyt?

Tallustelua

Maanantaina koitti taas pitkän lenkin hetki. Se uhkasi kaatua yllättävään työtehtävään, mutta sain sen sovittua pois. Lähdin viimeisen valvontavuoroni jälkeen tallustamaan maantien laitaa. Askel oli kevyt ja miellyttävä, sää hitusen plussalla. Jossain puoliväliä ennen alkoi meno käydä raskaaksi. Juoksin maalaismaisemassa ja pohdin, millaista väkeä tienvarren taloissa asuu ja millaisia tarinoita talojen elämä pitää sisällään. Kun tuli yhdeksän kilometriä täyteen, käännyin takaisin. Pian ymmärsin, miksi askel oli hetki sitten tuntunut raskaalta, koska sain nyt hölkätä pitkät pätkät loivaa alamäkeä. Lenkin lopussa vasen lonkka alkoi jumittaa. Merkki siitä, että pitäisi saada enemmän lenkkiä.

Maantien laitaa.

Loput viikon juoksut olivatkin hyvin lyhyitä ja satunnaisia. Jatkan silti sinnikkäästi yrittämistä, en ole valmis luopumaan kunnostani!

Flow, vihdoin!

Ihme ja kumma, ensimmäinen pitkän lenkin mentävä aukko aikataulusta löytyi maanantaipäivästä. Lähdin siis silloin matkaan. Ai, kuinka hyvältä tuntui, kun ei tarvinnut heti lopettaa. Sai jatkaa juoksua lämpenemisen jälkeenkin. Ihan uskomaton tunne, hölkätä maantien laitaa maalaismaisemassa omiin ajatuksiin vajonneena. Tätä olin kaivannut!

Ajatukset lentelivät ties missä taivaissa.

Tiistaiaamuna ehdin käydä vielä lyhyen lenkin, keskiviikkona enää en. Torstaina ja perjantaina ehdin taas. Lauantain liikunnat olivat lasten kanssa hiihtämistä ja Red Bull Crashed Ice -alamäkiluistelutapahtumassa tallustelua. Tallustelu tapahtui laskettelurinteessä, joten kyllä siinäkin ihan lämmin tuli. Tapahtumassa oli hyvä meininki ja laji vauhdikas ja jännittävä. En kyllä itse uskaltaisi, en millään! Laskettelurinteessä alas tulemiseenkin kerään vielä rohkeutta.

Alamäkiluistelurata juhlavalaistuksessa.

Kovan viikon yritelmä

Täksi viikoksi yritin kovaa viikkoa. Se uhkasi jäädä yritykseksi, koska ehdin oikealle lenkille vasta keskiviikkoaamuna. Silloinkin kävin vain hätäisen kolmosen. Kovin pienistä murusista pitää viikkokilometrit koostaa. Lopputulos "kovalle" viikolle oli lopulta liuta kolmosia, joita niitäkin piti oikein väkisin tunkea aikatauluun. Kinttuni menivät ihan jumiin noin lyhyistä matkoista, joten kaipa sen voi kovuudeksi senkin laskea.

Eka kolmonen. Hiljainen on kylätie.

Toka kolmonen. Aika on pysähtynyt.

Kolmas kolmonen. Petäjä kurkottaa korkeuksiin.

Neljäs kolmonen. Kun katsot ylös, näet lonkerot.

Takaisin treenirytmiin, melkein

Joululomaa on yhä jäljellä, joten päätin yrittää juosta joka päivä. Viikon ensimmäinen lenkki oli tahmea kahdeksikko. Jalat painoivat, näköjään peräkkäiset lenkit ovat näin äkkiseltään tauon jälkeen kova juttu. Yritin keskittyä ympäristön ihailemiseen unohtaakseni hetkeksi tönkköjalkani.

Ihmisen ja taivaan välissä seisovat puut, mustat kuin hiili.

Seurvaavana päivänä olo oli oudon huono. Vatsa oli sekaisin ja heikotti. En lähtenyt lenkille, mikä harmitti kovin. Olotila koheni onneksi vuorokaudessa ja keskiviikkona pääsin rytmiin takaisin. Aurinko paistoi upeasti, mutta pakkasta oli ronskihkosti, -16 astetta. Juoksu kulki silti yllättävän hyvin.

Naamioituneen hiipparin on nähty liikkuvan järven rannassa. Todellisuudessa aurinkolasit huurtuivat niin nopeasti, etten voinut käytännösä ollenkaan pitää niitä päässä.

Pakkanen jatkoi kiristymistään ja seuraavana päivänä oli jo -20. Sää oli upea, joten lähdin juoksemaan. Pitkien alusvaatteiden lisäksi fleecekerrasto ja ohut juoksuasu. Kypärämyssy, puffi ja fleecepipo. Rukkaset. Olin unohtanut laittaa kypärämyssyn eilisen jäljiltä kuivumaan ja se oli ällöttävän kostea. Koska se kastuisi kuitenkin hyvin nopeasti, en antanut asian haitata. Kaksi kangaskerrosta naaman edessä sai aluksi aikaan ahdistuksen, mutta totesin vauvojenkin hengittävän kantoliinassa, joten en minäkään tässä tukehtuisi. Vauvat tosin eivät urheile liinassa, mutta voihan sitä juosta rauhallisesti. Raskaasti puettuna juoksukin tuntuu, no, raskaalta. Ei onneksi koko aikaa, ihan hyvä juoksuflow vallitsi parhaimmillaan. Rukkaset olivan ihan märät hiestä, mutta ei niitä voinut pakkasessa ottaa poiskaan. Ripset jäätyivät kiinni toisiinsa. Takaisin kotiin tullessa lapseni totesi minun näyttävän ihan rosvolta.

Upea sää. Vaan hyisen kylmä. Uskalsinpas lähteä silti lenkille!

Loppiaisena suunnittelimme siipan kanssa kimppalenkkiä. Lapsi lähti edeltä kaverikylään kävellen. Pian hän soitti, ettei löydäkään oikeaa ovea rivitaloviidakosta. Päätimme tehdä pikaisen lähdön, lenkkeillä kyläpaikan ohi ja opastaa lapsi perille. Juoksu muuttui pian kadonneen lapsen paniikinhuuruiseksi etsinnäksi. Onneksi homma ratkesi pian. Lapsen puhelimen akku oli hyytynyt pakkasessa ja hän oli kävellyt kotiin. Saatoin lapsen kaverikylään ja jatkoimme siitä siipan kanssa lenkille. Tuntui sekä kylmyyden että lapsen katoamisen aiheuttaman kauhun jälkitilan väristyksiä.

Lauantaina juoksin pitkän lenkin. Sää oli lauhtunut muutamaan pakkasasteeseen, mikä tuntui ihanalta. Lunta oli satanut runsaasti ja teitä ei oltu ehditty aurata ennen lähtöäni. Tuppurainen lumi oli raskasta astua, mutta se haittasi yllättävän vähän. Loppumatkasta sain jo hölkätä auratuilla reiteillä. Lenkki kahdenkymmenen kilometrin mitastaan huolimatta jätti sen verran mehuja jäljelle, että jaksoin hyvin vielä kokata ruuan ja kolata pihan.

Raskas juoksualusta.

Olenko joskus juossut?

Kun työt loppuivat ja joululoma alkoi, alkoi myös flunssa. Sitä kesti melkein kaksi viikkoa. Ehdin jo unohtaa lenkkeilyn ja ihmetellä, kuinka moista touhua olenkin joskus harrastanut. Kunnes uudenvuodenaattona koitti ihmeellinen hetki. Aamulla olo oli virkeä, eikä nenästä irronnut huuhtelemallakaan kovin suurta limamäärää. Päätin tehdä uhkarohkean teon ja kokeilla juoksemista. Lähdin kiertämään jäistä kuntopolkua, jossa oli jäähän painautuneet ladun jäännökset. Juoksin onnellisena eteenpäin ja ihmettelin, miten hyvin kulkeekaan. Kun saavuin suuren mäen toiselle puolelle, jossa on varjoisampaa ja kylmempää, latu olikin paikoitellen melko hiihdettävä. Tajusin tämän siitä, että vastaan tuli hiihtäjä. Hiukan nolotti juosta latupohjalla, mutta todellakaan alkupään kunnosta ei voinut mitenkään päätellä, että täällä voisi joku oikeasti hiihtää. Hölkkäsin lenkin loppuun. Elämä hymyili.

Kammottava iljanne. Onneksi Icebug ei lipsu. Paitsi, että lipsui ihmeen paljon. Mitä lie teräsjäätä tämäkin, kun nasta ei meinaa purra.

Lähdin innoissani lenkille heti seuraavana päivänä uudelleen. Kulki yhä. Kyllä se tästä taas lähtee!